Synnytyskertomukset

Esikoinen 10.10.93
Kaikki alkoi jo 9.10. iltasella kun saunan jälkeen päätin oikaista muhkean olomuotoni sohvalle ja keskittyä tuijottamaan vain telkkaria. Hyvä kun sohvalle pääsin, melkein samantien n. klo 19:30, tuntui kuin joku olisi puukolla tuikannut selkään. Oli pakko nousta ylös, ja ihmettelin että mitäs se oli. Se meni ohi, joten ei kun taas pitkälleen.

Kymmenen minuutin kuluttua uusi tuikkaus, ja meikä tikkana ylös istumaan. Ja taas kymmenen minuutin kuluttua uusi. Siinä vaiheessa alkoi päässä raksuttaa, että hei, voisko nää olla jo "sitä", olihan viikkoja kasassa 40+5, ja samalla manasin kipua, joka oli kova puukoniskun tullessa. En voinut istua vaan minun oli käveltävä tai nojattava etunojassa eteenpäin lievittääkseni oloa.Puolen yön aikaan ajattelin suunnistaa sänkyyn ja koettaa nukkua. Ei siitä mitään tullut. Makuuasento oli myrkkyä supistuksen tullessa, joten nousin ylös. Mies taisi nukkua ainakin vähän. Sen mitä pystyi kun kävelin edestakaisin huoneesta toiseen puhkuen ja puhisten.

10.10.1993 klo 3 supistusten välit olivat 5 minuuttia, ja klo 4 oli pakko mennä suihkuun oloa helpottamaan. Mies nousi ylös keittelemään kahveja kun ei saanut nukuttua. Klo 7 olin jo aivan naatti käveltyäni 12 tuntia ympäri taloa, ja torkuin sohvalla kaikki supistusten välit. Klo 8 päätimme lähteä käymään aluesairaalassa katsomassa mikä tilanne oli. Totesin vielä, että voimme varmaan tulla takaisin kotiin jos mitään ei ollut tapahtunut.
Synnytysvastaanoton ovella sanoin kätilölle, että tämä on varmaan nyt menoa eikä meininkiä. Siltä kuulema näytinkin. Pikainen tutkimus osoitti kohdunsuun olevan 4 cm auki, joten kätilö ajoi karvat ja antoi peräruiskeen (oli tuskaa istua vessassa supistusten kourissa). Sitten minua kiikutettiinkin synnytyssaliin. Kolmesta synnytyssalista saimme keskimmäisen huoneen ja oli todella "kiva" ensisynnyttäjänä kuunnella toimintaa molemmista viereisistä huoneista. Niistä kuuluva huuto meinasi saada minut lähtemään karkuun, mutta toisaalta pian kuuluva vauvan itku taas iski tajuntaan sen, että kohta minullakin olisi todellakin vauva!! Ajatus oli päätä huimaava. Kumpikohan meille oli tulossa - tyttö vai poika? Kätilö veikkasi vauvan syntyvän puoleen päivään mennessä kun kohdunsuu oli jo näin paljon auki.
Kivut olivat jo niin tuntuvia, että ilokaasu ja petidiinipiikki olivat tarpeen. Mies nappasi uteliaisuudesta ilokaasua kerran, sitten omin maskin itselleni. Makuuasennossa en voinut olla, joten istuin keinutuolissa ja tuijottelin ctg-käyrää, kuinka se piirteli vuoristoa paperille, ja oikein kovasti kun sattui, iskin kynteni Mies paran käteen. Kipu yltyi, ja aloin kyselemään epiduraalin perään. Anestesialääkäri laitettiinkin hakuun, mutta tuntui kuluvan ikuisuus ennen kuin tämä ehti kotoontaan paikalle. Niinpä n. klo 12 (johon aikaan kätilö siis oli veikannut kaiken olevan jo ohi) sain epiduraalin kohdunsuun ollessa 6 cm auki.
Aaaah, mikä helpotus. Saatoin jopa levätä, ja melkein nukkuakin mutten malttanut. Epiduraali helpotti siis kipua hyvin, mutta toisaalta se teki ilkeän tunteen toiseen jalkaan - sellaisen kylmän ja inhottavan, siitä en tykännyt. Mies sen sijaan torkkui keinutuolissa. Helpotusta kesti pari tuntia, sitten alkoi tärinä jaloissa ja sitä seurasi tunne, että kakattaisi. Lääkäri tutki tilanteen, 8 cm auki, en saisi lupaa ponnistaa. Yritin puhkua ja puhaltaa, mitä vain etten ponnistaisi vaikka tunne oli pakottava. Sain kohdunkaulanpuudutteen kun ilmoitin epiduraalin tehon loppuvan. Sitä ei enää lisättäisi näin loppuvaiheessa.
Ponnistuspakko vain yltyi. Lääkärin tehdessä tutkimuksen klo 15, kohdunsuu oli 9 cm auki, mutta vauva oli väärässä tarjonnassa. Meidän tulokkaamme oli utelias, ja tarjosi otsaa edellä! Halusi ilmeisesti nähdä minne oli tulossa. Lääkäri antoi pudendaalipuudutuksen, jonka toivoi laannuttavan supistuksia sen verran, että vauva korjaisi asentoaan. Supistukset kuitenkin jatkuivat tiheinä, kipeinä ja pitkinä. Olin aivan puhkiväsynyt. Väsytti, sattui... ponnistutti, eikä ponnistuslupaa tullut. Kokeilin eri asentoja helpottaakseni oloa mutta ei. Kohdunsuun avautuminenkin oli pysähtynyt 9 cm:iin.
Aloin anelemaan sektiota. Tuntui etten jaksa enää. Olinhan valvonut koko yön ja kävellyt edellisestä illasta asti tuntitolkulla. Lopulta klo 19 lääkäri teki sektiopäätöksen ja huokasin helpotuksesta. Tosin oma työnsä oli pysyä kapean sängyn kyydissä matkalla leikkaussaliin kun supisti. Leikkaussalissa sain pihistyä vielä, että haluan nukutuksen, jos ei muuten niin kakkosnelosella taju pois ja äkkiä. Anestesialääkäri oli sama, joka oli laittanut epiduraalipuudutuksen, ja hän kysyi olenko varma nukutuksesta kun epiduraalikatetri oli kuitenkin paikoillaan eli puudutteen antaminen onnistuisi nopeasti. En kuitenkaan jaksanut enää odotella sen vaikutusta vaan halusin nukutuksen - ja sain sen...
...Niinpä (tunnin, kahden kuluttua?) heräilin aikanaan heräämössä aivan tokkurassa. Heti kun silmät sain auki, kysyin kumpi tuli. "Onneksi olkoon" sanoi hoitaja, "pieni poikahan se sieltä tuli". Poika, ajattelin. Minulla on poika! Sainkin pian kyydin osastolle, jossa Mies jo huoneessa odotteli vauva sylissään. Voi kuinka pieni, ajattelin kun näin hänet, pienen masuasukkini. Olo oli tokkurainen ja väsynyt, mutta mitat kysyin Mieheltä. Pieni utelias pikkuihmisemme painoi 3 790 g ja oli 51 cm pitkä, pääympärys  34 cm. Syntymäaika oli klo 19:38 - melkein tarkalleen 24 tuntia siitä kun supistukset alkoivat täysillä. Totesin Miehelle, että jos vielä tulevaisuudessa tähän leikkiin ryhdymme, haluan ehdottomasti sektion ettei tarvitse kitua tuntikausia, vaikka palkinto olikin suloinen.


Isosisko 26.4.95
26.4.1995 lepattivat perhoset mahassa kun klo 7 aamulla olin soittelemassa äitiyspoliklinikan synnyttäjien vastaanotto-oven ovikelloa. Oli tarkoitus yrittää käynnistellä synnytystä, kun lasketusta ajasta ei ollut täyttä varmuutta, ultran mukaan viikkoja oli 39+6 ja riesana oli tässäkin raskaudessa raskausajandiabetes.  Sain sairaalan vaatteet ylleni, ja minut ohjattiin tarkkailuhuoneeseen lääkäriä odottamaan. Olin jo ajat sitten unohtanut puheet (ja ajatuksetkin) sektiosta. Halusin synnyttää normaalisti, ja olin utelias näkemään kauanko siihen nyt menisi aikaa.

Klo 8:20 sain prostaglandiinipuikon ja 20 minuuttia myöhemmin supistukset alkoivat tulla säännöllisesti 10 min. välein - ja makuulla kun jouduin olemaan, selkäsäryt tuntuivat inhottavilta vaikka kovin kipeitä supistukset eivät olleetkaan. Jouduin olemaan pari tuntia makuullani ennen kuin sain vihdoin luvan nousta. Kävellessäni edes takaisin tarkkailuhuoneen lattiaa mitaten supistukset jatkuivat edelleen lievinä mutta säännöllisinä, mutta selkäsäryt onneksi helpottivat. Noin klo 11 sain toisenkin prostaglandiinipuikon.
Klo 13 lääkäri kysyi nopeutetaanko synnytystä kalvojen puhkaisulla, koska viiteen tuntiin ei ollut tapahtunut edistystä huolimatta supistusten säännöllisyydestä (no ei kai näin kivuttomilla mitään tapahtuisikaan, ajattelin mielessäni). Tilanne oli sama kuin tullessani sairaalaan eli kohdunsuu oli 2 cm auki ja kohdunkaulaa oli edelleen jäljellä ja se oli takana eikä ollut laskeutunut. Huh, mikä kysymys! Tavallaan halusin nopeutusta, mutta myös pelkäsin, koska tiesin kalvojen puhkaisun käynnistävän synnytyksen toden teolla ja kivutkin tehostuisivat. Sanoinkin lääkärille, että tohtori on hyvä vain ja tekee päätöksen itse, itse en osaisi päättää jatkaako kivutonta linjaa (sehän se olisi ollut kivaa) vai ottaako supistukset sata lasissa vastaan.
No, sovimme, että siirtyisin vierastunnin jälkeen (klo 14 jälkeen siis) synnytyssaliin, jossa kalvot puhkaistaisiin. Halusin vierastunnille, koska olin sopinut tapaavani äitini ja Esikoisen, kun äitini soitti sairaalaan ennen vierastuntia. Erehdyksessä oli kuitenkin käynyt niin, että kun he tulivat sairaalaan, joku oli ilmoittanut minun siirtyneen jo synnytyssaliin, joten he ehtivät lähteä ennen kuin ehdin heitä tapaamaan. Niinpä soitin Miehelle töihin ja pyysin tulemaan klo 14 paikalle. Sitten alkaisi luultavasti tapahtua.
Klo 14:15 lääkäri puhkaisi kalvot ja sitten se olikin menoa samantien. Esikoisen synnytyksessä olin pitänyt supistuksia kovina, mutta nämä olivat tappavia. Alku oli kauheaa... En saanut nousta sängystä ennen kuin vauva ja kohdunsuu olisivat laskeutuneet alemmas ettei napanuora luiskahtaisi ulos ja joutuisi puristuksiin. Kätilö yritti auttaa hieromalla selkääni ja suostuttelemalla kokeilemaan aqua-rakkuloita, mutta en suostunut kun olin kuullut niiden laiton sattuvan todella napakasti. Kuka hullu nyt lisää kipuja tähän kaipasi ...
Klo 14:45-15:00 välillä Mieskin ehti paikalle, mutta en pystynyt tervehtimään häntä mitenkään, kun puristin rystyset valkoisina sängynreunaa hien valuessa kirjaimellisesti kasvoillani ja puhkuessani. Edestä kouraisi ja takaa vihloi niin maan perusteellisesti. Pyysin taas lupaa nousta helpottaakseni oloani. Kätilö tutki kohdunsuun, joka oli jo 4 cm auki, ja kun lääkärikin antoi luvan, sain nousta. Pystyasento olikin huomattavasti mukavampi jälleen kerran.
Klo 15:30-16:00 välillä (ajantaju meni) kätilö taivutteli minua taas kokeilemaan aquarakkuloita. Mies kannatti ajatusta ja rohkaisi yrittämään. Olin jo aika uuvuksissa tuskasta ja suostuin (epiduraalia en halunnut, kun viimeksi se teki toisen jalan "kylmäksi" - erittäin ikävän tunteen muistin selvästi). Ennen rakkuloita lääkäri laittoi kohdunsuun puudutteen. Oli todella kauheaa maata puudutteen laiton ajan ja aina kun kohdunsuuta tutkittiin. Supistukset tulivat tiheästi ja kestivät 1-3 minuuttia kerrallaan. Vasta loppuvaiheessa selvisi, että kohdunsuun tilanteen pystyy katsomaan kyllä niinkin, että seisoin. Kieltäydyin menemästä enää makuulleni.
Kätilö laittoi aquarakkulat supistuksen aikana (pistos oli kuin ampiaisen pistos) mutta  kipu oli pienempi kuin olin pelännyt (tai sitten supistuskipu oli paljon voimakkaampi) ja kesti vain sekunnin. Ja ne todella tehosivat hyvin. Kaikki kivut katosivat selästä, ja kohdunsuun puudute vei muut kivut.Kun kohdunsuun puudutetta laitettiin, kohdunsuu oli 6 cm auki, ja kun puudute oli laitettu, se olikin jo 7 cm auki.
Klo 16:30 kohdunsuu oli 9 cm auki, mutta kohdunreunaa tuntui vähän. Ponnistustarve tuntui jo kovana. Klo 16:45 olin täysin auki ja sain luvan ponnistaa ensin pari kertaa kyljelläni sängyllä ja sitten siirryin synnytysjakkaralle, jossa oli  helpompi löytääkin oikea työntösuunta. Mies istui takanani ja tuki minua.
Ponnistusvaiheessa supistukset välillä lakkasivat, joten sain pari pilleriä suuhuni imeskeltäväksi niitä tehostamaan, ja synnytys jatkui. Välillä Mies pyyhki hikeä kasvoiltani, kuten oli tehnyt koko synnytyksen ajan helpottaakseni oloani sen jälkeen kun olin kieltänyt koskemasta selkääni. Ponnistusvaihe ei sattunut, kohdunkaulan puudute vaikutti edelleen. Tuntui vain kiristävä tunne alapäässä. Eräässä vaiheessa kätilö puudutti välilihan ja leikkasi sen, ja lopulta tuntui "mulahdus" kun pieni tyttäremme luiskahti kätilön varovasti auttamana lattialle. Se kävi niin nopeasti, etten edes huomannut missä vaiheessa pää olisi ollut ulkona, vaan ponnistin kerralla koko vauvan.
Tyttäremme syntyi klo 17:14 . Pituutta oli 53,5 cm ja painoa 3 920 g (päänympärys 33 cm). Pisteitä 9. Ponnistusvaihetta kesti 29 minuuttia ja koko synnytys kalvojen puhkaisusta 2 h 59 min. eli todella nopeasti ohi  ja loppujen lopuksi helposti.
Sain vauvan syliini heti vähäksi aikaa, sitten pikkuinen vietiin isän valvonnassa pesulle ja minä siirryin sängylle. Sain pistoksen käteen, ja muutaman minuutin kuluttua lääkäri alkoi painella mahaani istukan irrottamiseksi. Tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt työntää nyrkkinsä vatsani läpi selästä ulos, eli ei mukavaa, mutta sitten tunsin kuinka istukka luiskahti ulos (625 g). Enää oli jäljellä välilihan ja pienten repeämien ompelu, mikä oli kyllä vähemmän miellyttävää. Huolimatta puudutuksesta, neulan pistot tuntuivat ikäviltä muutenkin arassa alapäässä.
Ompelun jälkeen pääsin suihkuun, jossa jouduin turvautumaan tuoliin kun jalat tärisivät ja pyörrytti. Sitten olikin taas aika mennä sänkyyn lepäilemään ja nauttia päivän ensimmäinen ateria - ja nälkä olikin jo hirmuinen. Tyttökin pääsi rinnalle imemään, kunnes nukahti... pieni ruusunnuppusuu, aivan saman näköinen kuin Esikoinen syntyessään, tosin kaljumpi. Pari tuntia synnytyksen jälkeen siirryimme osastolle, jonne kävelin vaikkakin seinästä kiinni pitäen pyörrytyksen takia.


Tuuliviiri 17.10.97
Tarina alkaa tällä kertaa jo laskettuna päivänä, jolloin oli heti aamusta käynti äitipolille. Lääkäri pyysi viikkoa aikaisemmin varautumaan seuraavalla käynnillä käynnistykseen, jos vauva ei sitä ennen olisi jo syntynyt. Tilanne kun kolme viikkoa ennen laskettua aikaa oli se, että kohdunkaula oli kadonnut ja kohdunsuu 4 cm auki! No, eipä ollut näkynyt eikä kuulunut tulokasta, vaikka olin jo varma, että tämä tulee ennen eräpäivää kun tilanne oli tuo.

Lääkäri oli sitä mieltä, että pelkkä kalvojen puhkaisu riittäisi käynnistykseksi, mutta minä aloin jänistämään, että jos se ei riittäisikään ja tarvittaisiin oksitosiinitippaa lisäksi. Sovimme sitten, että tulen illalla takaisin osastolle, ja aamuyöllä klo 3 laitettaisiin prostaglandiinipuikko paikkoja kypsyttelemään ja klo 8 aamulla puhkaistaisiin kalvot. Epäili kuitenkin, että pelkkä puikkokin saattaisi käynnistää synnytyksen kun kohtu oli erittäin supistusherkkä.
Niinpä klo 19 olin taas perhoset vatsassa lepattaen synnytysvastaanoton ovella. Sain sairaalavaatteet ja minut ohjattiin yöksi tarkkailuhuoneeseen. Kätilö neuvoi yöllä kutsumaan yökön paikalle jos esim. lapsivesi menisi. Toivottelin hyviä öitä ja kävin nukkumaan jo klo 21. Jännitys oli kova! Siitä huolimatta nukahdin helposti, mutta aina kun halusin vaihtaa kylkeä, minun oli ensin käytävä vessassa. Heräsin vessaan klo 22, klo 23 ja varttia vaille puolen yön.
Viimeisellä vessakäynnillä tunsin vatsassani kovaäänisen napsahduksen (selkeä "poks") ja noustessani seisomaan, alkoi lapsivesi lorista vessanpönttöön. Soitin kätilön paikalle, ja tämä köytti minut ctg-käyrään. Kun supistukset näyttivät samantien tulevan 10 minuutin välein, oli aika soittaa mies paikalle. Mies hieman nurisi, kun oli juuri itse mennyt nukkumaan (klo 00.10), mutta tuli kuitenkin paikalle kymmenen minuuttia myöhemmin :)
Miehen tullessa supistukset tekivät jo todella kipeää. Selkää särki, joten rohkaisin taas mieleni ja pyysin aqua-rakkuloita. Puolitoista tuntia myöhemmin siirryimme synnytyssaliin, kun halusin kokeilla auttaisiko ilokaasu yhtään. Eipä juuri. Selkäsärky vain lisääntyi vaikka otin toiset neljä rakkulaa, ja sen lisäksi vatsapuolelle sattui niin, etten pystynyt kävelemään kunnolla. Päätin mennä suihkuun, ja viivyinkin siellä reilun tunnin, miehen suihkutellessa melkein kuumalla vedellä selkääni. Lopulta en kestänyt enempää, vaan pyysin kohdunkaulapuudutteen n. klo 3.
Kätilö teki sisätutkimuksen, ja sanoi olevan liian myöhäistä. Kohdunsuu oli jo 8 cm auki ja reunat niin ohentuneet, että ennen kuin lääkäri ehtisi paikalle, reuna olisi liian ohut puudutuksen antoon. Niinpä sitten hönkäilin ilokaasua urakalla, ja yritin helpottaa oloani kontillani sängyllä.
Klo 4:30 alkoi tuntua ponnistustarvetta, mutta kohdunsuu oli vain 9 cm auki ja lippaa oli jäljellä. Yritin hengittelemällä helpottaa oloani. Välillä helpotti kun makasin pää alhaalla ja peppu ylhäällä sängyn päällä. Lippaa oli edelleen jäljellä, eikä vauva ollut laskeutunut.Nousin lattialle kyykkyseisontaan ja nojailin Mieheeni, joka istui sängyllä. Ajattelin, että painovoima auttaisi lippaa ohenemaan ja vauvaa laskeutumaan. Vihdoin ja viimein klo 5:35 sain luvan siirtyä synnytysjakkaralle ja ponnistaa heti kun siltä tuntuisi.
Klo 5:40 alkoi ponnistusvaihe ja neljä minuuttia myöhemmin, klo 5:44, syntyi toinen poikamme... yskien, aivastellen ja huutaen. Mitat olivat komeat 4 590 g ja 56 cm, päänympärys 36,5 cm. Minun pieni poikani, jonka ultran mukaan piti olla alle 4 kiloinen. Ensi kuulemalta en meinannut korviani uskoa, kun nuo mitat kuulin... minäkö olin pakertanut maailmaan yli 4,5 kiloisen nyytin ja vielä helposti.
Repeämiä ei tullut, ainoastaan kolme pientä pintanaarmua, joten ompeluissa ei kauaa aikaa kulunut. Pikkuinen sen sijaan oli syntymästään niin väsynyt, ettei jaksanut rinnalla imeä, ja hengittäminenkin meinasi unohtua välillä, joten kasvojen lähelle laitettiin happinaamari happea puhaltamaan. Sairaalassakin viivyttiin hieman suunniteltua kauemmin, kun kolmannen päivän iltana pojun keltaisuus ylitti rajat ja se tiesi valohoitoon joutumista vuorokaudeksi. Tuli myös koettua sekin, että kun maito oikein pakkautuu niin kainaloon voi tulla kipeät maitopatit sen lisäksi että rintavarustuksella voisi kalauttaa tajun joltain... Onneksi lypsykone on keksitty.
 





Poppana 16.8.00
Kävin ultrassa painoarviossa rv 39+3 . Painoarvio antoi yli 4,5 kg, joten lääkäri antoi aikaa synnytyksen spontaanille käynnistykselle laskettuun aikaan asti ja viikonlopun yli. Maanantaina ottaisivat minut osastolle ja alettaisiin käynnistellä.

Niinpä maanantaina rv 40+2 aamusta kolkuttelin tutun sairaalan ovia, neljäs kerta jo siellä.
Sisätutkimus paljasti ettei edistystä ollut viikossa tapahtunut eli kohdunsuu oli edelleen jossain kaukana niin ettei lääkärikään meinannut siihen ylettyä, kohdunsuu oli kyllä kahdelle sormelle auki. Niinpä lääkäri määräsi yöllä klo 3 laitettavaksi prostaglandiinigeeliä paikkoja kypsyttelemään.

Tiistai päivä kului osastolla lorvien ja supistuksia kellottaen. Niitä tuli 5-10 minuutin välein muttei hirveän kipeinä, vain jotkut saivat vähän puhisemaan enemmän - eipä niissä ollut tehojakaan. Homma ei edistynyt alkutilanteesta yhtään.


Keskiviikkona rv 40+4 klo 3 laitettiin taas geeliä ja otettiin tunti käyrää. Supistukset voimistuivat ja alkoivat tuntua kipeiltä. Klo 6:30 en kestänyt nousin ylös suihkuun. Samantien supistukset alkoivat tulla 2-4 min välein. Nyt kipu alkoi todella tuntua alavatsalla ja selässäkin tuntui särkyä. Kuuma kaurapussi selässä tuntui ihanan helpottavalta selkäsärkyyn, mutta vatsapuolelle sen teho ei riittänyt. Pääsin suihkuun jotenkuten. Ajattelin etteivät nämäkään supistukset saa mitään kuitenkaan aikaiseksi, koska selkäsärky ei ollut niin kovaa kuin edellisillä kerroilla. Klo 7 oli aamiaisaika, joten yritin lähteä syömään. Kävely oli hidasta kun piti samalla pitää seiniä pystyssä. Aamuvuoron kätilö tuli juuri silloin minua katsomaan, ja totesi tuovansa aamiaisen minulle tarkkailuhuoneeseen, jossa olin pari päivää majaillut. Sain syötyä puurosta puolet, kun oli pakko käydä lattialle kontilleen ja huojutella itseäni siinä. Kätilö tuli silloin takaisin, sanoi ottavansa käyrää ja kysyvänsä lääkäriltä saisiko antaa jotain kipulääkettä. Hetken kuluttua hän tulikin jo takaisin ja tuikkasi petidiiniä lantiooni - mikä ihana helpotus. Kivun terä taittui vaikkei poistunutkaan, ja vaivuin melkein nirvanaan.


Klo 9 lääkäri tuli huoneeseen. Olin siinä vaiheessa reilussa petidiinihumalassa ja nukuin kaikki supistusvälit kuin saunalyhty kiikkutuolissa. Lääkäri kysyi mikä on olo, ja hyvin pahoitellen sanoi, että hänen oli nyt tehtävä sisätutkimus (ne tekivät kipeää, joten en niin ihastunut tutkimukseen ollut). No mikäs siinä auttoi. Tuttu survominen alkoi, ja kun pyysin häntä lopettamaan, hän sanoi etsivänsä kohdunsuun vaikka mikä olisi että tiedettäisiin missä mennään. Ohoo, tilanne olikin edennyt. Kohdunsuu oli 4 cm auki ja laskeutumassa johtoviivaan. Ei muuta kuin kalvot puhki, totesi lääkäri. Kalvot puhkaistiin ja siirryimme synnytyssaliin klo 9:30. Kätilö soitti miehelleni töihin ja pyysi tätä tulemaan, ja tämä tulikin ½ tuntia myöhemmin. En tosin siinä vaiheessa reagoinut mitenkään mieheni tuloon, kun itselläni oli täysi työ puristaa ilokaasumaskia käsissäni ja puhista säkkituoliin. En saanut maskia laitettua naamalleni asti joten ilokaasusta ei hyötyä käytännössä ollut. Siinä vaiheessa olin jo saanut aquarakkulatkin (ei sattuneet kun seassa oli puudutetta) selkäsärkyyn ja kaurapussi oli myös käytössä.

Klo 10:15 kätilö oli menossa ovesta ulos ja minulle tuli hätä, sillä ponnistustarve tuntui jo ja halusin hänen tutkivan minut. Huh, 7 cm auki... 10 minuuttia myöhemmin ponnistustarve oli jo pakottava, tilanne 9 cm auki ja toinen lippa kadonnut ja toinen katoamassa kovaa vauhtia. Seuraava supistus kun meni ohi karjuntani säestämänä (oli pakko jo ponnistaa), kätilö kehotti minua siirtymään äkkiä jakkaralle (olin toivonut jakkaraa kun kahdella edellisellä kerralla sen olin hyväksi todennut) ja antoi luvan ponnistaa. Siitä alkoikin sitten hikinen urakka.
Vaikka kuinka ponnistin, en tuntenut mitään edistystä tapahtuvan. Näin jo mielikuvan 5 kiloisesta jöntikästä. Ajantaju katosi tässä vaiheessa täysin. Muistan vain toisen kätilön pyyhkineen muutamaan otteeseen kasvojani, kun hiki valui pisaroina silmiini ja pitkin poskia. Supistuksetkin alkoivat laantua ja niiden kesto lyheni. Siinä vaiheessa minulle laitettiin oksitosiinitippa, jota ei meinattu saada käteen kiinni koska kätenikin olivat hiestä läpimärät. Tipan nopeutta jouduttiin lisäämään kolmeen otteeseen kun supistukset meinasivat lakata kokonaan. Tässä vaiheessa kätilöt olivat jo selvillä siitä että tulokas oli tulossa otsatarjonnassa, ja siksi tila ei meinannut riittää. Niinpä siirryttiin sängylle, joka oli nostettu istuma-asentoon, ja ponnistin siinä jalat kätilöiden kylkiä vasten. Sekään ei tuonut toivottua tulosta, vaikka vauva pääsikin jo laskeutumaan jonkin verran. Seuraavaksi kätilöt päättivät kokeilla poikkipöytää, eli jalat levälleen telineisiin ja takamus roikkumaan melkein tyhjän päälle. Silloin sain hyvän tuntuman ponnistukseen ja vauva alkoi tulla. Lopulta vauvan pää oli jo kolmasosaksi näkyvissä, kun supistukset taas taukosivat. Kiristävän polttava tunne sai yrittämään ponnistamista ilman supistuksen apua, mutta turhaan. Kun seuraava supistus tuli, päätin että nyt työnnän vauvan ulos vaikka henki loppuisi kesken, ettei tämäkin supistus loppuisi ennen vauvan syntymää. 

Niin keräsin viimeiset voimat ja työnsin ja työnsin kaikin voimin. Kätilöt kehottivat hengittämään välillä, mutta päätin ettei nyt ehdi. Vihdoin ja viimein 54 minuutin ponnistamisen jälkeen, klo 11:34, tunsin helpottavan pulahduksen ja näin pienen tytön kätilön käsien varassa ilmassa. Tyttö laitettiin puseroni sisään ja olo oli uskomaton... väsynyt mutta onnellinen, ja väsymyskin katosi pian, ja miehelle jo sanoin että "lisää kiitos näitä - siis vauvoja". Onneksi repeämiä ei tullut, ainoastaan yksi pintanaarmu, johon kätilö kuitenkin ompeli viisi tikkiä hillitsemään verenvuotoa. Lisäksi laittoivat vielä oksitosiinitippaan, oli kuulema tapana monisynnyttäjän kohdalla, että kohtu varmasti supistuu.
♥Mitat pikkuisella ei sitten loppujen lopuksi olleetkaan mitkään isot, vain 4145 g ja 53 cm, päänympärys 35,5 cm.♥

Tuo oli mukava synnytys, ja osastolla (pieni ja kodikas ja mukava henkilökunta) viihdyin kuten aiemmillakin kerroilla. Ikävä kyllä, tuo jäi viimeiseksi synnytykseksi tuolla - synnytysosasto suljettiin helmikuussa 2002. 




Pipa 21.3.02
Aamulla 19.3. klo 7.45 kurvasin tyylikkäästi taksilla KOKS:n (Kymenlaakson keskussairaalan) äitiyspoliklinikan eteen... oli tarkoitus aloittaa vuokralaisen häätö vuokrayksiöstään, kun oma liikkuminen oli jo niin hankalaa ja kivuliasta. Arrgh että osasikin taas jännittää.
Ensin tutkittiin pissat, verenpaineet ja otettiin sydän- ja supistuskäyrää, sitten jäin odottelemaan lääkärintutkimusta. Siinä aikaa vierähtikin tunnin verran. Lopulta lääkäri ilmestyi paikalle ja komensi muitta mutkitta housut pois ja pöydälle. Tilanne ei ollut neljässä päivässä muuttunut pahemmin, tosin kohdunsuu oli 2 cm auki, mutta kohdunkaulaakin oli vielä saman verran jäljellä, ja kohdunsuu oli niin takana ettei siihen meinannut ylettyä (ja se tutkimuksessa sattuikin kun yritti sinne asti ylettyä). Lääkäri totesi, että koska kohdunsuu on niin takana, tilanne on niin epäkypsä, että aloitetaan prostaglandiinimurusella kypsyttely osastolla.
Sain sairaalavaatteet, ja hieman odoteltuani lähti kätilö ohjaamaan minua synnyttämättömien osastolle, jonne saavuin klo 11. Sovittiin, että syön ensin ruoan ja sitten laitetaan prosti paikoilleen, sen jälkeen kun en saisi kahteen tuntiin liikkua.
Klo 11:25 laitettiin prostaglandiinimurunen, ja kolme tuntia myöhemmin alkoi supistella 5 min. välein selkää särkeviä supistuksia, joista tuli hiki pintaan mutta kaurapussin avulla ne kesti hyvin. Ikävä kyllä illalla tehty sisätutkimus osoitti ettei mitään muutosta ollut tapahtunut alkutilanteeseen, vaikka supistuksia tulikin. Ja kun kävin makuulleni, ne hellittivät teholtaankin niin, että sain yönkin melko hyvin nukuttua, heräten vain n. 10 min. välein supistukseen, joka ei tehnyt kipeää.
20.3.02 rv 40+5 Supistuksia tuli aamullakin edelleen 10 min. välein ja pystyasennossa aika napakoinakin. Lääkäri oli sitä mieltä, että turha näin supistelevaa rouvaa on osastolla pitää, vaan siirretään minut synnytyssaliin ja laitetaan oksitosiinitippa avittamaan (kohdunsuun tilanne ei ollut edelleenkään muuttunut). Koko ajan siis odoteltiin, että kohdunsuu laskeutuisi sen verran, että kalvojen puhkaisu onnistuisi - se saisi synnytyksen käyntiin varmasti. Oksitosiinista kun olin kuullut kauhujuttuja supistusten kovuudesta ja tauottomuudesta käynnistetyissä synnytyksissä, alkoi hieman hirvittää mikä edessä oli. Jännitys arvatenkin pilasi ruokahalun, enkä saanut edes syötyä lounasta kokonaan vaikka kuinka yritin.
Klo 12 olin synnytyssalissa, jolloin soitin mieheni paikalle tueksi ja turvaksi. Klo 13:15 aloitettiin sitten oksitosiinitippa ensin 5:llä tipalla per minuutti. Supistukset tihenivätkin taas 5 min. välein tuleviksi, mutta kipeitä ne eivät olleet. Tuntia myöhemmin tippa oli 10 per minuutti, ja pikkuhiljaa ne nostettiin 20 per minuutti. Supistukset tulivat tiheinä, ja supistuskäyrä piirteli Himalajaa paperille, mutta kipeitä ne eivät olleet. Juttelimme mieheni kanssa niitä näitä, lueskelimme lehtiä ja katselimme telkkaria. Välillä tutkittiin ja todettiin ettei edistystä edelleenkään ollut tapahtunut, ja kun sama tilanne oli klo 19, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa tippojen antaminen - 6 tuntia tipassa on kuulemma maksimi kerrallaan. Eli edessä oli passitus taas osastolle. Mikä pettymys... sekä minulle että miehelle. Meidän jääräpäämme ei syntyisi tänäänkään.
Lääkäri käväisi paikalla ja selitti, että prostaglandiini ja oksitosiini saavat kyllä supistuksia aikaiseksi, mutta jos elimistö ei ole valmis, ei kohdunsuulla tapahdu mitään... kliffaa, siis kroppa ei minulla ollut valmis vaikka yläpää olikin jo ylikypsää. Lääkäri totesi, että seuraavana aamuna yöhoitaja saisi laittaa uuden prostaglandiinimurusen, ja kokeiltaisiin uudelleen. Tavallaan olin helpottunut päätöksestä, koska oli jo vilautettu välipäivän pitämistäkin ja sitä en halunnut. Halusin vauvan jo ulos! 
Osastolle palasin klo 20, ja varmuuden vuoksi nappasin unilääkkeen saadakseni nukuttua, jos vaikka huominen olisi se päivä kun vauveli syntyisi...
21.3.02 rv 40+6 Aamulla klo 6 tulikin sitten yökkö prostia laittamaan, ja olin jo todella pettynyt, kun se ei saanutkaan aikaan supistuksia heti samanlailla kuin tiistaina eli tiheästi ja suht kipeinäkin. Supistuksia tuli kyllä 10-15 min. välein, mutta ne eivät tehneet oloa edes tukalaksi. Laitoin jo tulevalle kummitädillekin viestiä, ettei näillä suppareilla syntyisi vauvaa vielä tänäänkään. Mutta... klo 13 aikaan alkoi hymy hyytyä. Supistukset tulivat 6-10 min. välein ja tuntuivat selässä särkynä ja siltä kuin joku iskisi puukkoa selkään aina välillä. Olin edellisenä iltana saanut rollaattorin avuksi, että pääsin kulkemaan vessaan ja ylipäätänsä huoneesta pois, kun liikkuminen ilman tukea teki niin kipeää (siihen asti olin käyttänyt osastolla apuna aamiaiskärryä, johon oli hyvä nojata kun halusi liikkeelle ), ja ilman rollaattoria en olisi kyllä päässyt enää mihinkään. Lopulta erään vessareissun päätteeksi oli pakko pyytää kipulääkettä, kun en meinannut vessasta ulos selvitä supistusten tullessa välillä tiheäänkin.
No, saadakseni kipulääkettä minun olisi kuulemma kestettävä taas kerran yksi kivulias sisätutkimus (tiesin ettei edistystä olisi vielä tapahtunut kun supistuksia oli tullut kuitenkin niin vähän aikaa), että tiedettäisiin missä mennään. Kohdunsuu oli edelleen takana kuten epäilinkin. Lääkäri oli päättänyt, että minut siirretään taas synnytyssaliin, ja katsottaisiin siellä miten tilanne etenee, ja siellä saisin sitten haluamani petidiinin tai ilokaasua oloa helpottamaan.
Klo 15 minut siirrettiin synnytyssaliin, ja esittäytymään tullut kätilö oli sitä mieltä, että ensin voisin kokeilla ilokaasua kivun lievittäjäksi. Ilokaasu oli tuttu jo edellisiltä kerroilta, mutta tällä kertaa kätilö ei kieltänyt naukkailemasta sitä omaan tahtiin. Päinvastoin hän kehotti pitämään maskia melkein jatkuvasti naamalla, ettei teho haihtuisi. Ja VAU! Minusta tuli ilokaasun paras kaveri, kipuja ei tuntunut vaikka ctg-käyrä piirteli koko ajan tiheämpiä ja korkeampia supistuskäyriä. Ainoat ikävät hetket jolloin selkäsärky pääsi iskemään, tulivat vessakäynneillä jonne oli mentävä ilman parasta kaveria.
Klo 16 mieheni soitteli kysyäkseen kuulumisiani, kerroin olevani taas synnytyssalissa, mutta tällä kertaa soittaisin ja pyytäisin hänet paikalle vasta kun olisi varmaa, että synnytys olisi todella käynnissä. Turhaa ajeluttaa toista edestakaisin tunnin matkaa sairaalaan, jos mitään ei tapahtuisi taaskaan.
Tunnit kuluivat nopeasti keinutuolissa istuen ja telkkaria katsellen. Sain ruokaakin (hernekeittoa ja pannukakkua), ja syönnin välissä naukkailin aina välillä ilokaasuakin ettei teho vähenisi. Oloni oli oikein mukava ja rento, siksi epäilinkin, että palaisin vielä bumerangina osastolle. Eihän synnytys voi olla käynnissä jos ei satu mihinkään. Ilokaasu kun ei ole koskaan ennenkään vienyt kaikkia kipuja minulta pois yksinään.
Klo 18 kätilö teki sisätutkimuksen, ja tulos oli edelleen sama kuin tiistaina tullessani. Tutkimus tosin onnistui paremmin kun olin ilokaasupöhnässä enkä pyrkinyt karkuun.

Klo 19 edelleen sama tilanne. Eli jatkoin ilokaasun henkäilyä ja telkkarin tuijottelua. Välillä ihailin supistuskäyriä ja mietin, että onpa kroppani harvinaisen itsepäinen kun ei edistystä synny, vaikka käyrät olivat erittäin kunnioitettavan näköisiä. Taisinpa hihitelläkin omia ajatuksiani pienessä "humalassa".
Klo 22 tehtiin taas sisätutkimus... ei edistystä (tuon kuulemisessa ei ollut tuossa vaiheessa enää mitään uutta). Tutkimuksen jälkeen kätilö kävi juttelemassa lääkärin kanssa, ja palasi saliin kertomaan, että lääkäri oli sitä mieltä, että minulle annetaan petidiiniä ja palaisin osastolle nukkumaan. Juttelin kätilön kanssa, että mitä mieltä hän oli... saisinko petidiinin kanssa nukuttua, vaikka supistuksia tuli kuitenkin tiheästi. Hän sanoi, että mikäli minulla olisi vahva halu nukkua, se onnistuisi, mutta muuten hän oli sitä mieltä, että laittaisimme vielä oksitosiinitipan ja katsoisimme, auttaisiko se edistämään tilannetta. Olin heti valmis suostumaan tippaan, ja mikä ettei. Eihän tämä ollut vielä tehnyt kipeää lainkaan, joten voimat olivat tallella vaikka tippa sitten tekisikin hommasta vähän rankemman. Kanyylikin kun oli edellisestä päivästä valmiina kädessä.
Siirryin sängylle makaamaan, paras kaveri mukana totta kai, ja oksitosiini laitettiin tippumaan. En huomannut supistuksissa mitään eroa siinä mielessä, että kaikki oli edelleen melko kivutonta kunhan muistin ilokaasua hönkäillä. Onneksi salissa oli telkkari, muuten aika olisi noiden tuntien aikana voinut käydä pitkäksi, mutta näin ollen aika suorastaan lensi.
Klo 23 kätilö teki sisätutkimuksen - JEEEE... 4 cm auki ja kohdunkaula löperöä eli synnytys oli lähtenyt käyntiin. Tosin kohdunsuu oli vielä niin takana, ettei kalvoja voitu puhkaista. Soitin heti miehelleni ja sanoin, että alkaa tulemaan paikalle, tosin kiirettä ei tarvitsisi pitää (niinhän minä luulin). Puhelun jälkeen kätilö tuikkasi minulle piikin petidiiniä ja vielä Buscopania (joka rentouttaisi kohdunsuuta).

Jatkoin kaikessa rauhassa telkkarin katselemista ja ilokaasun hönkäilyä, kun yhtäkkiä klo 23:25 tunsin hulahduksen - lapsivesi meni (kätilö puhui jostain 8 cm:n vesien menosta, tosin kohdunsuuta ei  tutkittu). Huih... ihan sitä alkoi jännittämään että mitä tapahtuu, tätähän oli odotettu kuin kuuta nousevaa jo monta päivää.
Kun vedet menivät pyysin lopettamaan oksitosiinitipan. Omat supistukset olisivat tarpeeksi voimallisia tuossa vaiheessa, ajattelin. Yhtäkkiä 10 minuuttia vesien menon jälkeen eli klo 23:35 tunsin kuinka minuun suorastaan iskeytyi supistus, joka lamasi hengityksen, en pystynyt liikahtamaan enkä hengittämään sen aikana. Pari minuuttia myöhemmin sama toistui, ja siinä vaiheessa minulle tuli kiire ylös. Ajattelin etten tuollaisia tapposupistuksia kestä makuuasennossa vaan haluan seisomaan etunojaan sänkyä vasten. Kätilö auttoi minut ylös, toinen kätilö poistui huoneesta ja huoneeseen jäänyt alkoi valmistella tavaroita vauvan syntymää varten. Samantien kun sain jalat kunnolla lattiaan, iski kolmas supistus ja tunsin kuinka vauva alkoi tulemaan ja vauhdilla - ei puhettakaan että olisin pystynyt estelemään mitenkään. Pystyin vain karjumaan ja huutamaan kätilölle, että "nyt se tulee" ja sitten olikin jo mentävä supistuksen mukaan ja ponnistettava.

Kätilö syöksyi nappaamaan vauvasta koppia samalla kun vauva syöksyi ulos (klo 23:45), ja melkein hirteen kun napanuora oli kerran kaulan ympärillä, mutta sen kätilö sai löysättyä samalla kun vauva pulahti ulos. Syöksyessään vauvaa kiinni ottamaan, kätilö huusi toista kätilöä apuun, mutta tämä ei huoneeseen ehtinyt ennen kuin kaikki oli jo ohi. Itse seisoin vain hölmönä sänkyä vasten ja yritin sulatella tapahtunutta, vasta kun kätilö esitteli käsissään olevaa vauvaa ja pyysi katsomaan kuka vieressä on, tajusin että meillä oli kolmas tyttö, joka pontevasti karjui vastalausetta olotilan muutokseen - vai olisiko matka ollut hieman pelottava pikkuisellekin kun kaikki tapahtui niin vauhdikkaasti.
Kätilöt auttoivat minut sänkyyn, ja sain tytön puseroni sisään. Siinä sitä sitten ihmeteltiin puolin ja toisin, tyttökin katsoa tillitti minua hyvin tarkasti. Vähän aikaa neiti ehti siinä olemaan, sitten toinen kätilö vei hänet pesulle ja punnitukseen, kun toinen alkoi istukkaa painelemaan ulos ja 5 minuuttia tytön syntymän jälkeen sekin oli ulkona. Sitten olikin aika tutkia vauriot, ja yllätys oli melkoinen kun aivan pintaan oli tullut ainoastaan yksi pintanaarmu, joka ei olisi kuulemma ompelua edes vaatinut, mutta jotta se ei kirvelisi vessassa käydessä, kätilö laittoi siihen muutaman tikin.
Sitten sainkin tytön taas syliini, ja mitat kerrottiin eli 4460 g ja 53 cm, päänympärys 36cm. Potra tyttö. Ja näköjään yli neljä kiloinen voi tulla myös todella vauhdikkaasti ja helposti. Puoli tuntia tytön syntymän jälkeen ehti miehenikin paikalle, ja hän oli todella pettynyt kun ei ollut ehtinyt mukaan, mutta onnellinen terveestä tytöstä ja siitä että kaikki oli mennyt hyvin. Nauroin, että jos mies olisi lähtenyt heti kun soitin, hän olisi ehtinyt paikalle näkemään tytön maailmaan tulon, mutta mies oli luullut (kuten minäkin puhelimessa sanoin) ettei niin kiirettä ole, ja laittanut kotona olevista nuorimmaisen ensin unten maille.
Elikkä erittäin vauhdikas synnytys kun käyntiin lähti. Ja taas kerran nopeampi kuin edellinen. Mies totesikin, että jos vielä tässä tilanteessa joskus olemme, minun on turha kuvitella, että hän lähtisi minua kotoa Kotkaan kuljettamaan, mikäli synnytys käynnistyisi itsestään. Eipä sen puoleen... ei ole houkutteleva ajatus minustakaan. Ensimmäistä kertaa koin, että synnytys voi todella olla melkein täysin kivuton, noita kolmea viimeistä supistusta lukuun ottamatta, ja paljon kipeämpää teki peräpukama, jonka sain ponnistusvaiheesta muistoksi. Sitä riesaa sitten kestikin pari tukalaa viikkoa.


Vilperi 7.5.04
Tiistai 4.5.04 eli rv 39+1 Minulla oli aika heti aamusta klo 7.45 KOKS:n äitipolille käynnistysarvioon. Olin varma siitä, että käynnistys aloitettaisiin vaikka tulokas ei isolta vaikuttaisikaan, liikkuminen teki sen verran kipeää ja oli hankalaa jopa kyynärsauvan avulla (olin sellaisen jo helmikuussa hakenut avuksi). Viimeisten kolmen viikon aikana kun en kotona pystynyt välillä kävelemään askeltakaan edes kepin avulla. Vauva oli sen verran alhaalla että liikkeetkin lisäsivät kipuja ihan "mukavasti".  
Lääkäri teki sisätutkimuksen, ja sekin onnistui kun en pyrkinyt karkuun. Kohdunkaula oli pehmeä ja 1½ cm jäljellä ja kohdunsuu 2 cm auki mutta jälleen kerran niin takana että tilanne oli epäkypsä kalvojen puhkaisua ajatellen. Lääkäri totesi kuitenkin, että ottaen huomioon liikkumiseni, synnytys taitaisi olla helpotus vaikka vauva ei isolta vaikuttanutkaan (painoarvio 3,7-3,8 kg), ja otti minut osastolle cytotec-käynnistelyyn. Siinä vaiheessa mies lähti kotia kohti päästämään lapsenvahdin pois ja lupasin soitella heti kun siltä tuntuu, että tällä kertaa ehtisi mieskin paikalle kun viimeksi ei ehtinyt.
Osastolla minut laitettiin heti puoleksi tunniksi ctg-käyrään ja sen jälkeen sain ensimmäisen ¼ murusen cytotecia suun kautta - ihana parannus parin vuoden takaiseen käytäntöön, jolloin ne muruset tungettiin kohdunsuulle ja sen jälkeen piti maata pari tuntia paikoillaan käyrässä. Ei muuten mutta kun niitä murusia laitettiin useamman kerran päivässä ja kohdunsuu oli takana, niin alapää tuli aika kipeäksi jo ennen synnytystä.

Huonekaverina oli toinen äiti jolla oli LA päivää minua myöhemmin ja jolla yritettiin myös synnytystä käynnistää cytoteceilla. Kemiat pelasivat ja meillä oli oikein rattoisaa kun mietimme, että koska alkaa tapahtua. Eka murunen ei hirveämmin tuntunut missään, joten neljän tunnin kuluttua oli taas puoli tuntia käyrällä makailua ja uusi murunen. Siitä alkoikin supistella n. 10 minuutin välein muttei mitenkään kipeästi eli taas neljän tunnin kuluttua käyrää ja uusi murunen. Ensimmäisen päivän aikana sain niitä siis kolme kertaa, ja tuloksena supistuksia 10 minuutin välein muttei kipeinä. Yöllä ne tosin herättelivät eli kovin hyvin ei nukuttua saanut vaan se oli pikemminkin torkahtelua.
Keskiviikko 5.5.04 eli rv 39+2 Aamusta olo oli ihan ok ja ruoka maistui hyvinkin. Piti odottaa lääkärinkierrosta ennen kuin lisää murusia oli luvassa. Klo 8:30 otettiin taas käyrää, ja lääkärikin saapui paikalle. Sisätutkimuksessa ei ollut tapahtunut mitään uutta tulotilanteeseen, joten määräsi lisää cytotecia.
Ensimmäinen murunen sai jo välillä jotain tuntuviakin supistuksia mutta ei niin että kipeää olisi tehnyt, toisesta tuntui että ensimmäisenkin tehot katosivat ja minua ja huonekaveria alkoi vain naurattaa ja jutut muuttuivat vallan hulvattomiksi, kätilöilläkin riitti hauskaa kun meitä kuuntelivat. Tuossa vaiheessa ristimme cytotecit hihi-pillereiksi kun tuntui että ne tehosivat vain yläpäähän. 

Kolmas pilleri jatkoi samaa tehotonta linjaa alapään osalta vaikka käyrissä supistuksia näkyikin. Neljäs toi taas tuntuvimpia supistuksia muttei niin kipeitä että olisin yöksi kipulääkettä pyytänyt. Heräilin vain aina hengittelemään supistuksen tullen eli toinenkin yö meni harakoille.
Hupia kyllä aiheutti myös tekstari, jossa kuulin että irkissä oli perustettu kanavakin jolla odotettiin kuulumisia. Kunnon kisastudio. Olihan siellä jo ollut vedonlyöntiäkin vauvan syntymäpäivästä, sukupuolesta ja synnytyksen kestosta. 

Torstai 6.5.04 eli rv 39+3 Aamulla ne illan tuntuvammatkin supistukset olivat taas kadonneet ja lisää käyriä ja murusia oli tiedossa. Lääkärinkierroksella lääkäri totesi, että pää on erittäin alhaalla, eikä ylety sen ohi kohdunsuuta kokeilemaan eli se on edelleen takana. Kypsyttely siis jatkukoon kun kalvoja ei ylety puhkaisemaan edelleenkään. Tässä vaiheessa kyllä olin itsekin huomannut jo, että vauva oli todellakin alhaalla - pikkuisen liikkeet tekivät jo niin kipeää että hyvä kun vessassa pystyin käymään ja asiat toimittamaan ja sydänääniä mittaava anturi hyvä kun edes löysi sykkeen. Illalla olin pyytänyt jo rollaattorin liikkumisen avuksi kun keppi ei enää auttanut. Tunsin itseni lievästi sanottuna mummoksi. No, muilla odottajilla oli hauskaa kun katsoivat etenemistäni ja onneksi oma huumorintaju ei loppunut kesken kivuissakaan vaan osasin heittää tilanteestani hurttia huumoria muillekin. Ruokapöydässä naurua riittikin milloin mistäkin asiasta. Meitä odottajia oli siellä viisi + muita vanhempia naisia jotka veikkailivat kuka meistä lähtee seuraavana.
Eka murunen tälle päivälle saikin jo aikaan erilaisia supistuksia ... ne alkoivat tuntua niin että piti keskittyä hengittämiseen ja rentoutumiseen. Välit tosin olivat edelleen 8-10 minuuttia mutta supistusten kesto oli 2-3 minuuttia. Ruokaillessa piti keskeyttää syöminen ja puuskuttaa, ja ainoa hyvä paikka istua oli keinutuoli, eikä makuullaan oloa voinut ajatellakaan. Ennen toista murusta otetun käyränkin ajan piti istua selkä suorassa ja rentoutuminen oli jo hankalampaa. Klo 18 murusen (päivän kolmas) aikana jo mietin, että ottaisinko petidiiniä lievittämään mutta kun kuulin, että se tarkoittaisi sitä ettei enempää murusia olisi luvassa sinä päivänä, niin päätin olla ottamatta. Halusin viimeisenkin murusen sinä päivänä ja toisaalta, yötä vasten petidiini voisi olla enemmän paikallaan, että saisin nukuttua - kahden yön valvomiset alkoivat jo väsyttää ja nukkuminen houkutteli. Tosin takaraivossa kummitteli myös se, että kahdella edellisellä kerralla nimenomaan petidiini oli se mikä sai homman käyntiin vauhdilla.
Klo 22 olisi ollut päivän viimeisen murusen aika mutta siinä vaiheessa totesin jo ettei enää yhtään murusta... supistukset tuntuivat jo kipeinä selässä mutta välit olivat edelleen 8-10 minuuttia. Totesin ettei nukkumisesta todellakaan tule mitään ilman kipulääkettä eli petidiiniä, eli oli aika testata kuinka se tällä kertaa toimisi. Yökkö tosin oli suurin piirtein kauhuissaan ... oli katsonut papereista edellistä synnytyskertomusta ja todennut saman, että petidiini toimi silloin dynamiittina. Vannotti minua piikin jälkeen kutsumaan heti kun siltä tuntuisi, osastolla en kuulemma saisi synnyttää.
Niinpä, kun piikin annosta oli kulunut tunnin verran ja tuntui etten petidiinipöhnässäkään supistuksia kestä vaan haluan ilokaasua lisäksi, kutsuessani yökköä tämä askelista päätellen juoksi paikalle. Sanoin, että nyt olisi aika saada ilokaasua tai ei mistään tulisi mitään. Yökkö olisi halunnut tutkia kohdunsuun tilanteen mutta kieltäydyin, salissa oleva kätilö haluaisi kuitenkin tehdä saman tutkimuksen ja siellä olisi ilokaasu auttamassa tutkimuksen tekoa. Yökkö totesi että siinä tapauksessa hän ilmoittaa saliin saman tien tulostani ja niin sitä mentiin heti eikä viivytelty yhtään.
Perjantai 7.5.04 eli rv 39+4 Salissa oli oikein mukavan oloinen nuori kätilö vastassa. Ensimmäiseksi hän halusi, kuten arvelinkin, katsoa kohdunsuun tilanteen. Sanoin, että se sopii kyllä, kunhan saan ilokaasua sitä ennen tai en makuulleni suostu. Kävin vessassa ja sain parhaan kaverini viime synnytyksestä naamalleni. Sisätutkimus osoitti, että kohdunsuu oli 4 cm auki ja kalvorakkula pullotti, kohdunkaula oli kadonnut. Kätilö kysyi halusinko miehen ehtivän paikalle, ja kun myönsin, niin totesi, että siinä tapauksessa ei puhkaista kalvoja tai voisi käydä hassusti. Kello oli siis n. 00:15 kun saliin mentiin. Koska olin luvannut pitää "kisastudion" irkissä ajan tasalla, eikä salista saanut tekstareita laitella, soitin yhdelle irkkitutulle viestiä, että salissa ollaan... arvelin "kisastudion" saavan tiedon toisenkin kanavan kautta.
Tällä kertaa mies oli lähtenyt saman tien matkaan, oli vain soittanut sisarelleen, että tulee ja lähti heti kun tämä paikalle ehti. Niinpä mies oli sairaalassa jo ennen klo 2:ta. Minusta mies oli paikalla heti, johtuen siitä, että olin torkkunut väliajan keinutuolissa ilokaasumaski naamallani täydessä unessa. Vain välillä olin havahtunut supistukseen. Miehen tulonkin jälkeen olin kuulemma vain torkkunut, ja aina kun supistus pääsi tuntumaan, olin tehostanut kaasun hönkäilyä.

Klo 2:40 annoin luvan puhkaista kalvot kun alkoi tuntua siltä, että ponnistusvaihe alkaa olla lähellä - supistuksen tullessa alkoi siis tuntua kova paine alhaalla. Tässä vaiheessa vauvan päähän laitettiin sykettä mittaava anturi.  

Klo 3 oli kohdunsuu 8 cm auki, joten hieman piti odotella vielä. Ilokaasu tehosi kuitenkin edelleen mainiosti, jopa niin hyvin, että kun kätilö antoi luvan ponnistaa, niin ilokaasuissa en tuntenut ponnistustarvetta, vain supistuskivun ja näin tappelin sitä vastaan. Sen kun huomasin, lopetin ilokaasun ja jäin odottelemaan ponnistustarvetta, mutta supistukset katosivat! Kätilö vain tuumasi, että ei hätää, pieni suvantovaihe vain, ja kysyi missä haluan synnyttää. "Jakkaralla", sanoin ja kävin istumaan jakkaralle... "ei kun seisten", nousin taas nojaamaan vasten sänkyä. Hetken nojailun jälkeen halusin sittenkin jakkaralle, ja taas seisomaan... oli hankala löytää hyvää asentoa. Supistukset palasivat ja ponnistustarve tuntui, se tuntui myös selässä kipuna. Tuntui hankalalta aloittaa ponnistamista kun se sattui selässä (myöhemmin olen kuullut tämän johtuneen tarjonnasta), onneksi miehen antama selkähieronta tehosi siihen ja aloin pikkuhiljaa ponnistelemaan seisten. Sitten kätilö otti ja lähti käymään jossain, sanoi kyllä että ponnista vain mutta kun edellinenkin melkein tippui lattialle vaikka kätilö oli paikalla, niin enhän minä toki ponnistelemaan ryhdy ilman kätilöä - mies oli tehnyt jo ajat sitten selväksi ettei halua kätilöksi.  Niinpä sitten voihkin ja lopulta hieman huusinkin kun ponnistutti ja kätilöä ei näkynyt missään. Lopulta tämä tuli paikalle ja pääsin ponnistelemaan kunnolla. 

Ihmettelin kun homma ei tuntunut etenevän, sattui mutta vauva ei tuntunut tulevan yhtään alaspäin. Sitten kuulin kuinka toinen kätilö (oli jossain vaiheessa tullut paikalle) totesi että syke tippui alle 50:n, ja synnytystä hoitanut kätilö komensi minut äkkiä sängylle makaamaan että pääsisi tutkimaan paremmin mistä johtuu. Tuntui etten kivuilta pääse sänkyyn, ja sanoinkin sen, mutta kätilö vaati tiukasti että kierähdän sängylle heti. Ja onnistuihan se. Siinä vaiheessa kätilö alkoi puhua, että tarkistaa tarjonnan, ja kun kuulin että vauva on avosuisessa eturaivotarjonnassa (kasvot ovat normaalisti syntyessä alaspäin mutta pojalla oli ylöspäin ja takaraivon sijaan oli tulossa koko päälaen ja puolen otsan mitalla, mistä johtuen olikin koko päälaki ja puolet otsasta aivan mustelman peitossa kun syntyi), teki mieli päästää suusta painokelvotonta tekstiä... siis jos olisin vielä pystynyt jotain puhumaan puhisemiseltani.
Kätilöt alkoivat rakentaa pikavauhtia poikkipöytää eli synnytyssängystä osa pois, jaloille telineet ja peppu melkein tyhjän päälle ja sitten ponnistamaan. Ponnistin minkä jaksoin, väliajoilla mies piteli kätilön komennosta happinaamaria kasvoillani että vauva saisi happea, ja taas ponnistin. Hiki vain valui pitkin kasvoja, ja kädet olivat aivan hiestä märät kun pidin miehen käsistä kiinni ponnistaessa. Kipu alapäässä oli tuntuvaa ja yritin ponnistaa mahdollisimman usein ja pitkään, että se loppuisi äkkiä... kunhan vain vauva syntyisi. Lopulta tuntui ihanan helpottava pulpahdus ja heti perään pontevasti parkuva poika näytettiin minulle ja miehelle. Kätilö olisi antanut pojan heti syliini, mutta tärisin niin etten olisi saanut kiinni pideltyä, joten isä katkaisi napanuoran ja toinen kätilö vei pojan pesulle. Sillä välin syntyi istukka ja sain hetken levähtää. 

Poika tuotiin takaisin ja sain pikkuisen puseroni sisään mahan päälle. Sitten oli aika aloittaa vahinkojen kartoitus, joten pyysin ilokaasumaskin taas naamalle... että osaan inhota tuota vaihetta kun alapäätä ronkitaan heti synnytyksen jälkeen kun se on muutenkin arkana, ja nyt väärä tarjonta vielä oli tehnyt siitä entistäkin aremman. Helpotuksekseni selvisin kuitenkin vain kahdella tikillä.
Ompelun jälkeen jaksoin jo keskittyä täysin poikaankin ja kysyä mitat (3 650 g, 50 cm ja päänympärys 36 cm) ja syntymäaikaa (klo 3.47). Oli outoa nähdä viimeinkin se pikkuinen, joka masussa oli mellastanut niin kauan... ja kuinka suloinen pikkumies sieltä maailmaan syntyikin... pieni ja siro kuin nukke. 

Koko synnytys siis kesti suurin piirtein saman kuin mikä oli syntymäaikakin eli vajaan neljä tuntia. Ihan tarkkaan on vaikea laskea, periaatteessa missään vaiheessa supistuksia ei tullut viiden minuutin välein mikä yleensä katsotaan synnytyksen alkamisajankohdaksi, minulla ne tulivat harvakseltaan koko ajan mutta olivat sitäkin tehokkaampia. Ponnistusvaihe kesti 17 minuuttia, aika hyvin kun ottaa tuon tarjonnan huomioon, yökkö joka minut saliin toimitti, oikein ihmetteli sen nopeutta. III vaiheeseen eli istukan syntymiseen meni 3 minuuttia. Verta menetin 300 g. Istukka painoi 630 g, napanuora oli 70 cm pitkä ja kerran käden ympärillä.
Klo 6 aamulla minut siirrettiin osastolle ja sen päivän pysyin tiiviisti sängyssä ja nukuin. Vessassa toki kävin välillä ja siinä oli tarpeeksi liikuntaa tuolle päivälle.


Sukulaisille ja ystäville laitettiin viesti jonka olin itse jo runoillut valmiiksi siltä varalta että syntymä sattuu yöaikaan :) :
Hetkellä yön hämärän, 
alkoi matka uuden elämän.
Syntyi poika niin suloinen.
Suppusuu ja nöpönenä,
meidän rakas silmäterä!
(ja loppuun mitat)


Jesperi 26.11.06
Keskiviikko 22.11.  rv 39+1
Klo 8 oli aika astua taksikyytiin ja suunnata kohti KOKS:aa. Pimeää ja sumuista oli, ei todellakaan enää talvinen maisema. Kotkassa sumua riitti sitten vielä sakeampana kun sinne ehdittiin. Onneksi oli lääkärin allekirjoittama lappu taksikyytiä varten, että selvisin vain omavastuun hinnalla (9,25 e) – omasta pussista maksettuna kyyti kotoa Kotkaan olisi tehnyt 82 euroa.

Klo 9-11 äitipolilla oli normaalit tutkimukset… pissa, verenpaine ja ctg kaikki ok. Lääkärintarkastuksessa selvisi kohdunkaulaa olevan jäljellä 1,5 cm, kohdunsuu väljästi auki sormelle, ei ihan kahdelle, totesi lääkäri ja kohdunsuu oli korkealla takana niin että siihen oli hankala yrittää. Auts.. hitsi että se sattuikin kun sisätutkimusta teki. Lääkäri totesi että eihän tässä sitten muuta kuin osastolle ja cytoteceilla aloittamaan. Painoarvioksi lääkäri sai käsituntumalla nelisen kiloa ja ultrakin näytti reilua 4 kiloa. Lääkärille tuumasin lähtiessä vielä etten minä sitten ole mikään helppo nakki… oman laskuoppini mukaan tulosta syntyisi vasta sunnuntaina eli viidentenä käynnistyspäivänä kun kerran on viides käynnistyskin kyseessä. Lääkäri nauroi ja tuumasi että hyvä kun osaan ottaa rennosti ja hätäilemättä. Kätilö vei minut vaatteiden vaihtoon ja sitten istuin käytävällä huivia neuloen ja odotellen että saavat paperit kuntoon ja pääsen siirtymään osastolle. Ensimmäisen cytotec-murusen sain jo polin puolella.
Klo 11 pääsin siirtymään yläkertaan, jossa oli tuttu kätilö (heh, taitaa suurin osa olla jo tuttuja edellisiltä kerroilta ;D ) vastassa näyttämässä huoneen mihin sain viedä tavarat ja mennä sen jälkeen heti syömään. Huone oli sama kuin viime kerralla ja sama petipaikkakin. Ensimmäinen cytotec ei aiheuttanut sen kummempia tuntemuksia, ja kun sydänkäyrä oli ok niin klo 14.45 sain toisen murusen. Siitäpä sitten alkoikin supistella jopa parin minuutin välein ja selkäsärky astui kuvaan. Olin ihmeissäni. Ei kai nyt jo toisella murusella ala tapahtua?! Selkäsärky oli kuitenkin niin häiritsevää jo, että vaikka sisätutkimus kivuliaisuutensa vuoksi oli kammotus, oli pakko suostua sellaiseen ennen nukkumaanmenoa jotta saisin kipulääkettä – muuten ei nukkuminen olisi onnistunut. Noh, eihän se tosiaankaan toisella murusella vielä mitään tapahdu kun on minusta kyse… tilanne oli ennallaan ja sain Litalgin-piikin kankkuun. Mokoman laitto kirveli tosissaan, taisi jo se viedä tuntua selkäsäryltä. Lisäksi unipilleri niin johan uni tuli.
Torstai 23.11. rv 39+2
Aamulla heräsin klo 5 hyvin nukutun kuuden tunnin jälkeen. En kehdannut huoneessa meuhkata että huonekaveri sai nukkua, joten siirryin aulan keinutuoliin lehtiä lukemaan. Aamupalan jälkeen odoteltiin sitten lääkärikierrosta ja auts auts auts sisätutkimuksen jälkeen heltisi lupa taas uuteen pilleriin. Murusia sainkin torstain aikana kolme mutta supistukset eivät olleet enää ollenkaan kipeitä vaikka niitä tulikin 5-10 minuutin välein.. kunhan nyt mahan saivat kiristymään palloksi ja hieman paineen tunnetta alas. Siis ihan samoja kuin mitä oli kotonakin ollut ilman hihi-pillereitä. Huonekaveri vaihtui tässä vaiheessa kun edellinen pääsi kotiin kun asiat olivatkin kunnossa. Tilalle tuli toinen jolta oli lapsivettä lorahdellut, odottelemaan että supistukset alkaisivat.
Perjantai 24.11. rv 39+3
Jälleen kerran heräsin ajoissa eli vähän ennen klo 5:ttä mojovaan lantiosärkyyn. Tuohan se minua herätteli jo kotona ennen sairaalaan menoa kun ei enää kärsinyt olla makuullaan yhtään. Kinkkasin kepin kanssa (kaikki nauroivat etten minä ainakaan hiipimään pääse kun kepin ääni paljastaa milloin olen liikkeellä) taas keinutuoliin istumaan ja neuloin aikani kuluksi huivia.
Aamupalan jälkeen odoteltiin jälleen lääkäriä. Sisätutkimuksessa tuloksena ei suurempaa edistystä ollut tapahtunut. Kohdunsuu oikealla korkealla ja takana, auki ehkä 2 sormelle, kanavaa edelleen se 1,5 cm jäljellä. Tutkimuksen aikana tuli supistus joka kesti ja kesti, n. 2-3 minuuttia… lääkäri oli hoitosuunnitelmaan kirjoittanut oikein alleviivaten että "tutkimuksen aikana pitkä supistus", ja tämän takia ei sitten cytoteceja enää herunutkaan lisää ettei tule liian kovia supistuksia. Cytotec kun vaikuttaa vähintään neljä tuntia sen jälkeen kun sen on nielaissut eikä sen tehoa voi säätää, joten siksi tuli marssitus tippakäynnistysyritykseen. Oksitosiinin määrää on helpompi säädellä. Lääkäri meinasi, että jos saataisiin kunnon puudutus niin kalvojen puhkaisu voisi onnistua kun en pyrkisi sisätutkimusta karkuun ja kalvojen puhkaisuun kohdunsuu oli kypsä. Se riittäisi synnytyksen käynnistymiseen.
Minut siirrettiin synnytyssaliin n. klo 10 aikaan ja laitettiin tippa valumaan (saliin lähdettäessä ilmoitin kyllä osaston kätilöille että palaan kuuden tunnin kuluttua takaisin ;D ). Puolen tunnin välein käytiin määrää nostamassa niin että ensin oli 15 ml/h, sitten 30, 45, 60, 70, 80 ja lopulta maksimi 90 (enempää ei minulle kuulemma uskaltanut laittaa) eikä noista ollut muuta kuin että supistuksia tuli säännöllisesti viiden minuutin välein. Maksimilla jopa hieman kiristi selästä mahan kiristyksen lisäksi mutta kipeää ei tehnyt mikään.

Katselin telkkaria, välillä söin, ja välillä torkuin kun väsytti. Klo 16 kätilö sitten tuli ottamaan tipasta pois ja kyseli miltä tuntuu, olisiko syytä tehdä sisätutkimus ja katsoa tilanne? Sanoin että ei kiitos, näillä supistuksilla ei voi tapahtua mitään edistystä, ja keskusteltuaan lääkärin kanssa kätilö palasi saliin ja sanoi ettei lääkärinkään mielestä tutkimusta tarvita jos minusta siltä tuntuu. Palasin siis takaisin osastolle klo 16.35 kuten lupasinkin. Osastolla supistukset lakkasivatkin sitten kokonaan kun oksitosiini lopetettiin. Taisi toimia väärinpäin tuo tippa minulla.
Iltasella huonekaveri kävi huokailemaan välillä, joten tuumasin että yöllä taitaa lähtö tulla ja niin hänelle tulikin. Olin hieman kateellinen kun toisilla jo muutama murunen riittää ;D
Lauantai 25.11. rv 39+4
Aamulla oli edelleen hiljaista supistusosastolla. Eilisen tipan jälkeen ehkä viisi supistusta oli tullut lääkärinkiertoon mennessä, joista kaksi saatiin ctg-käyrällä näkyviin. Lääkärinkierrolla tutkimus, kuten joka aamu. Tilanne oli pysynyt tipasta huolimatta samana kuin eilisaamuna oli eli kuten olin epäillytkin, ei niillä supistuksilla mitään tehoja ollut. Kyllä tehokkaan supistuksen pitää tuntua meikäläisellä selässä sen verran että alkaa hymy hyytyä ja hikeä pukata ;) . Lääkäri kyseli haluaisinko pitää kotilomaa ja lähteä viikonlopuksi kotiin. Sanoin että mitäpä minä kotona, liikkuminen ei suju siellä sen paremmin kuin sairaalassakaan, itse asiassa pahemmin, kun kotona olisi pakko liikkua enemmän kuin sairaalassa.

Niinpä sain oman cytotec-ohjelman… normaalisti niitä saa neljän tunnin välein, minulle annettaisiin vain kaksi. Ctg-käyrällä näkyneet supistukset kun olivat edelleen pitkiä mutta tulivat harvoin, eli saisin vain kaksi murusta kahdeksan tunnin väleillä. Ensimmäinen klo 10 ja toinen klo 18.Cytotecit saivatkin supistukset sitten palaamaan päiväksi mutta nukkumaan mentäessä ne hiipuivat.
Sunnuntai 26.11. rv 39+5
Eilinen lääkäri tuli taas aamusta paikalle, teki tutkimuksen, ja sanoi että koska kohdunsuu on kalvojen puhkaisuun kypsä niin kokeillaan jälleen tippaa ettei tule liian rankkoja cytotec-supistuksia jos niitä nielisin lisää. Niinpä klo 9.35 minut kärrättiin taas saliin, samaan kuin perjantaina. Synnytyssaleissa oli ruuhkaa, joten kätilö ehti tipan laittamaan vasta klo 11 aikoihin, ja alussa tipan lisäyksetkin venyivät kun vauvoja syntyi kuin sieniä sateella. Onneksi salissa oli telkkari mitä katsella ja kuluttaa aikaa.

Klo 13 lääkäri tuli saliin ja halusi tutkia tilanteen. Koska oltiin synnytyssalissa, sain luvan ottaa ilokaasulla itseni tainnoksiin ennen tutkimuksen tekoa ja kyllä ilokaasu on IHANAA ainetta!! Sisätutkimus ei sattunut yhtään vaikka tilanne oli edelleen pysynyt samana, ja ilokaasun ansiosta kalvojen puhkaisu onnistui vihdoin ja viimein. Kalvot puhkaistiin siis klo 13.14.

Pyynnöstäni huolimatta kätilö ei ottanut oksitosiinitippaa pois mutta laittoi sen niin minimiin kun pystyi – tuumasi että katsotaan nyt ensin alkaako niitä supistuksia tulla. Pöh! Kai minä jo tiesin että alkaa niitä, en ollut ensimmäistä kertaa tuossa tilanteessa, mutta toisaalta kätilö totesi ihan asiaakin kun sanoi, että turha tippaa on pois ottaa kun sitä tarvittaisiin kuitenkin synnytyksen jälkeen. Oma pyyntöni oli, että kohdun supistumista tehostetaan oksitosiinilla synnytyksen jälkeen, ettei viime kertainen kohtutulehdus ainakaan siksi toistuisi ettei kohtu supistu kunnolla. Se ikävä puoli kalvojen puhkaisussa oli etten saanut lupaa nousta sängystä heti ylös koska sekä kohdunsuu että vauva olivat vielä "korkealla". Vähän ennen miehen tuloa heltisi lupa nousta ylöskin, kun oli pakko päästä vessaan… tosin en sinne asti sitten päässytkään, kun en suostunut ilman ilokaasua olemaan – kätilö toi sitten jonkinlaisen potan, joka oli kuitenkin pöntön korkuinen eli hyvä istua siinäkin.
Kalvojen puhkaisun jälkeen soitin heti miehelle ja laitoin irkkikaverillekin viestiä, että se on menoa nyt. Ilokaasumaskista en päästänyt irti enää kalvojen puhkaisun jälkeen, vaikka supistukset eivät ihan heti säännöllisinä tulleetkaan.. .mutta ne tulivat kyllä ihan riittävän tuntuvina ;) Jotain ½-1 tunti vesien menosta supistukset alkoivat tulla säännöllisesti muutaman minuutin välein. Ilokaasumaski vain yritti tehdä hommasta välillä luomua kun hönkäsin ja hönkäsin ja ihmettelin kun ei tehoa… no ei kai kun letku irtoili maskista koko ajan eli sain lisäaktiviteettia synnytykseen kun varmaan parikymmentä kertaa piti liittää letku kauheassa kiireessä maskiin ennen kuin supistus iskee päälle. Lopulta pidin toisella kädellä kiinni letkun ja maskin liitinkohdasta ja toisella maskia paikoillaan.
Mies oli paikalla noin tunti siitä kun soitin (en kyllä kyennyt pahemmin enää puhumaan mutta jo tieto että oli paikalla riitti). Ihan sopivasti kun supistukset tosiaan alkoivat tuntua jos en henkäillyt erittäin ahkerasti ilokaasua. Taisi olla ilokaasun annostus turhan pienellä kun tehoa saadakseen sitä piti ottaa kuin olisi ollut hengästynyt maratonin jälkeen. Katselin jo hetken säätönupikkaa että kääntäisinköhän suunnan kaakkoon siitä ihan kunnolla mutta tuossa vaiheessa alkoi paras asento lähestyä kohti maata. Eli ensin istuin keinutuolissa, siitä siirryin jumppapallolle mutta olo ei siinä ollutkaan niin hyvä. Siirryin polvilleni lattialle ja nojailin sänkyyn, jolloin salissa käynyt kätilö toi sohvatyynyä muistuttavan patjan polvien alle. Se olikin niin houkutteleva että lopulta olin patjan päällä kontillani tai pikemminkin peppu kattoa kohti ja pää lattiassa… hyvin oli salin lattia putsattu sängyn altakin ;) . Hihittelin välillä itsekseni kun sain näkyjä että olin ajelemassa Mikki Hiiren ja Hessun kanssa, vaikka samaan aikaan tajusin kyllä täysin missä olin ja mitä tein.
Sitten alkoi tuntua selän puolella uutta tunnetta. Pyysin kätilöä katsomaan mikä on tilanne. Kätilö oli ihan mukava mutta miinuspisteitä saa siitä ettei osannut tehdä sisätutkimusta niin että seisoin, vaan pyysi sängylle. Tuumasin siihen sitten että mikäs tässä muukaan auttaa, jos vuori ei tule Muhammedin luokse niin Muhammed menee vuoren luokse… heh, joopa joo. No, siinä vaiheessa oli 5 cm auki (kellon ajoista ei ole mitään hajua, että mitä tapahtui milloinkin).

Hetken kuluttua pyysin miestä soittamaan kätilöä paikalle. Alkoi olla paineen tunnetta takapuolessa sen verran (enää en erehdy luulemaan tuota kakkahädäksi sentään). Kätilö tuli ja kysyin voiko tämä olla mahdollista että nyt jo ponnistuttaisi kun vasta 5 cm oli auki. Oli se kuulemma uudelleensynnyttäjällä, loppu etenee usein vauhdilla. Kysyi missä haluan ponnistaa joten pyysin jakkaraa, ja kätilö sen hakikin ja pyysi istumaan saman tien niin tutkisi, joku lipare oli vielä edessä joten liu'uin takaisin patjan päälle peppu kohti kattoa.

En tosin ehtinyt siinä olemaan varmaan minuuttiakaan kun oli pakko nousta polville seisomaan ja huutaa että nyt on pakko ponnistaa. Kätilö pyysi istumaan jakkaralle mutta sanoin etten voi enää liikkua – mies ja kätilö tarttuivat kumpikin kainaloista kiinni ja nostivat äkkiä jakkaralle ja saman tien oli pakko ponnistaa. Kätilö sanoi että "hyvänen aika, ei niin nopeaa saa ponnistaa", johon minä "ei voi mitään, tämä tulee nyt" ja ponnistin pojan ulos siltä ponnistukselta.

Seuraavassa hetkessä lattialla makasi kovasti huutava ja ison näköinen poikavauva, jolla oli tummia hiuksia päässä paljon.
Aaah mikä helpotus olikaan kun kipu takapuolessa loppui – tällä kertaa ponnistuskipu oli raju… yhtä raju kuin aikoinaan Pipan synnytyksessä mutta niin oli pojan maailmaantulovauhtikin yhtä nopea, ja yhteistä noille oli se tunne ettei voi hillitä ponnistamista vaan vauva vain tulee. Viimeksi ei tehnyt yhtään tiukkaa olla välillä ponnistamattakin eikä kipua tuntunut tällaisena.
Mies auttoi minut sänkyyn makaamaan ja sain pojan paitani sisään makoilemaan, Kätilö halusi katsoa heti mahdolliset repeytymät vaikka anelin hieman hengähdysaikaa. Tuossa vaiheessa en heti kaipaisi alapään sorkkimista lisää, etenkään kun mokomat olivat vieneet ilokaasumaskin pois ulottuviltani.

Olin erittäin helpottunut, kun kätilö totesi, ettei tikkejä tarvita. Tuossa vaiheessa sanoi että lähinnä siksi pyysi hidastamaan ponnistamista että ehtisi tukea vauvan päätä eikä repeämiä tulisi mutta eipä niitä nyt tullut kuitenkaan. Ensimmäinen kerta kun selvisin ilman tikin tikkiä. Mutta auta armias mitä jälkisupistuksia alkoi tulemaan! Voi luoja, luulin ettei viime kertaisia kovempia olisi, mutta nämä olivat täysin synnytyssupistuksiin verrattavia selkäsärkyineen kaikkineen ja ne piti kestää ilman ilokaasua. Lääkettäkin niihin saisi vasta kaksi tuntia synnytyksen jälkeen. Huh! Lisäksi oli se oksitosiinitippa nostettu tehostamaan kohdun supistumista joten ei ihme että tuntui.
Seuraavaksi oli vuorossa pojan mittaus ja pesu. Komeat mitathan pienellä sitten tuntui olevankin. Painoa 4314 g, pituutta 53 cm ja päänympärys 36,5 cm (istukka painoi komeat 850 g ja verta menetin 500 g, napanuoran mittauksen kätilö kiireessä unohti). Meidän pikkuinen.

Poika tuotiin rinnalle ja hienosti osasi imeä heti. Voi kuinka ihana olikaan katsella poikaa ja poika katsoa tapitti tarkkaan minua. Kyllähän siinä silmäkulma kostui kun olo oli niin onnellinen – hartaasti odotettu kullanmuru oli sylissä vihdoin ja viimein. Mies otti kuvia ja sen jälkeen kaivoi taskustaan Kalevala Koruni… äiti-lapsi heloja oli nyt ketjussa kolme (yhteen helaan mahtuu kolme kiveä), ja kiinnitti sen kaulaani. Oli varautunut tyttöön tai poikaan eli mukana oli ollut hela sekä sinisellä että punaisella kivellä. Tuttu korukauppias oli antanut kummankin mukaan ja sanonut vain, että palauta sitten ylimääräinen kun ehdit.
Seuraavaksi mies sai pojan syliinsä. Sokerivauvalle automaattisesti annetaan ensimmäinen vuorokausi kolmen tunnin välein pullosta hieman lisämaitoa ja mitataan sokerit (toisena vuorokautena myös satunnaisotantana mitattiin sokerit), niin isäkin pääsi syöttämään. Syötön jälkeen sain pojan uudelleen tissille ja tissistä nappasikin kiinni uudelleen. Meille tuotiin kahvia, leipiä ja kuohuviinilaseissa tuoremehua jääpalojen kera. Nälkä kieltämättä olikin ja kahvi maistui taivaallisen hyvältä.
Kahvittelun jälkeen kätilö tuli auttamaan minut suihkuun. Aikaisemmin ei ehtinyt kun toinen vauva pyrki maailmaan toisessa salissa. Jesperi olikin päivän seitsemäs vauva ja kaksi syntyi vielä sen jälkeen eli yhdeksän vauvaa yhtenä päivänä. En ihmettele enää kotilomatarjousta kun synnytyssalit olivat niin ruuhkaiset. Suihkuun kävelyyn tarvitsinkin apua, vaikka vihlontakivut loppuivat pojan syntymään, lonkkien takia en meinannut saada jalkoja nostettua yhtään. Oli helpotus päästä suihkun jälkeen takaisin petiin. Kun matka yläkertaan alkoi, sainkin kuulla palaavani samaan paikkaan mistä lähdin – synnyttäneiden osasto oli aivan täysi ja synnyttäneitä kuskattiin nyt synnyttämättömienkin puolelle! Kun normaalisti synnyttäneiden osastolla on n. 11 äitiä vauvoineen, nyt siellä (meidät mukaan lukien) oli 22 äitiä vauvoineen!
Osastolle päästyä en sitten tuona päivänä liikkunutkaan enää mihinkään. Olo oli totaalisen väsynyt ja torkuin vain poika rinnalla iltaan asti. Sain ruoat huoneeseen ja sen verran tuli ylös noustua, että söin. Illalla vasta tuntui siltä että voisin käydä vessassakin. Pelkkä lattialle seisomaan pääsy vei varmaan puoli tuntia kun tuntui etten pääse sängystä ylös. Lopulta olin seisomassa lattialla mutta turhaa oli yrittää normaalisti kävellä, lonkat häiritsivät pahasti, joten otin kyynärsauvan avuksi. Hoitaja sattui tulemaan juuri silloin huoneeseen ja lähti taluttamaan minua vessaan, varsinkin kun jouduin toteamaan että pystyasento huimasi ihan kunnolla. Yöksi annoin pojan suosiolla hoitoon, en kyennyt vaippaa vaihtamaan saati sängystä ylös nousemaan, ja unta kaipasin todella paljon. Sovittiin että vauva tuodaan sitten vain syömään kun herää. Huonekaverina oli samana päivänä synnyttänyt ja hän teki saman, joten tuon yön nukuimme kumpikin melko hyvin.


Tirppana 7.1.2009
2.1.09 rv 38+6 minulla oli aika äitipolille. Otin mukaan varuiksi sairaalakassin ja Miehen kuskiksi jos lääkäri päättäisi aloittaa käynnistelyn niin ei jäisi auto Kotkaan. Jännitti ja olo oli sinänsä ristiriitainen että jos kipuja ei olisi ollut ja liikkumaan olisin kyennyt niin odotus olisi saanut puolestani jatkua mutta toisaalta kun olo oli mikä oli niin toivoin etten enää kotiin tuolta reissulta ilman vauvaa tulisi. Turhautti kun en kotona pystynyt enää tekemään yhtään mitään ja työt vain kasaantuivat. Mies kyllä teki parhaansa töiden ohella mutta ei yksi ihminen kaikkeen repeä tämän kokoisessa perheessä.

Lääkäriksi osui ylilääkäri, onneksi, ja tämä teki taas saman päätöksen kuin edellisessä raskaudessa eli osastolle käynnistelyyn. Lääkäri totesi että kyllähän se niin on että jos kepin kanssa joutuu kulkemaan ja  sekään ei suju niin synnytys on se mikä auttaa. Tilanne on epäkypsä kuten aiemmillakin kerroilla joten aikaa voi vierähtää, sanoin varautuneeni siihen eli en odottaisi nopeaa edistystä. Kohdunsuu oli sormenkärjelle auki, kaukana takana ja kohdunkaulaa 1½ cm jäljellä. Painoarvioksi ultra antoi 3,5 kg.
Synnyttämättömien puolella on sulku kun osasto on täysi eli pääsin suoraan synnyttäneiden puolelle. Tämän päivän aikana ehdin saada kolme murusta neljän tunnin välein.

3.1.09 rv 39+0: Yöllä alkoi tasan puolilta öin supistelemaan 3-5 minuutin välein niin ettei nukkumisesta tullut mitään. Heräsin selkäsärkyihin ja yökkö laittoi käyrille joissa olin melkein kolme tuntia. Mietti saliin laittoakin mutta sanoin ettei näillä supistuksilla synnytetä eli yrittäisin mielummin nukkua. Torkuin heräillen supistuksiin ja lopulta sain ennen kuutta Oxynorm -pillerin. Jeah mitä ainetta! Tuota ensi yöksikin niin nukkuminen voi onnistua hyvin. Sisätutkimuksessa kätilö totesi ettei kohdunkaulaa hänen mielestään ole enää jäljellä mutta kohdunsuu edelleen niin takana ettei ylety. Lääkäri katseli aamulla käyriä ja antoi luvan jatkaa cytoteceja.  Vauva on villi eikä halua pysyä ctg-käyrillä eli saan itse pidellä läpyskästä kiinni ja etsiä karkulaisen sydänäänet aina uudelleen. Sykkeet vaihtelevat joka kerta kun käyrää otetaan, että niistä ei voi miettiä onko masussa tyttö vai poika, ne kun menevät laidasta laitaan 110-184 välillä. Joillain mittauskerroilla on alempia lukuja ja joillain mennään turbo päällä niin että kätilötkin pyörittelevät päätään ja nauravat.

4.1.09 rv 39+1: Eilisen pillereiden kanssa seitsemän murusta nielty. Viimeiset eivät enää juurikaan supistuksia tehneet, joten yön sain nukuttua hyvin. Huonekaverin vauvakin nukkui eikä huudellut yhtään, taisi olla osaston hiljaisin huone mitä kuuntelin öisten vessareissujen aikana. Ilman vessajuoksuja ja karmeita lonkkasärkyjä olisin nukkunut kuin tukki.

Aamulla lääkäri tutki ja totesi että pidetään välipäivä kun cytotecit eivät enää saa supistuksia aikaan ja aloitetaan heti klo 6 huomenna uudella murusella. Vauvan pää on todella alhaalla, lääkäri tunsi sen heti kun sisätutkimusta alkoi tekemään, kohdunkaula on kadonnut ja kohdunsuu ihan takana ja alkutilanteessa edelleen. Ilman supistuksia ei kuitenkaan tarvinnut olla... edessä ilkeiltä tuntuvia tuli koko ajan 10-20 min välein. Päivä meni siis leväten, nukkuen ja syöden. Ihan kiva kun sai kerätä voimia. Isäkin soitteli ja kyseli meninkö sairaalaan vaan nukkumaan kun hän tuli lastenhoitajaksi.


5.1.09 rv 39+2: Klo 5 jälkeen tuli kätilö herättämään että otettaisiin ctg-käyrää puolisen tuntia ja saisin sitten sen cytotecin kuudelta. Kolmannen murusen jälkeen illalla alkoi taas supistella 1-5 minuutin välein ja ennen neljännen murusen saamista kätilö katseli ctg-käyrää ja nauroi, että jos en äkkiä ottaisi murusta niin hän veisi sen pois kun niin tiheään supisteli, ja miettisi saliin laittoa. Minä nauroin takaisin että saisin vain passituksen takaisin osastolle kun ei näin tehottomilla eli kivuttomilla synny lasta eikä *piip* ja heitin äkkiä ääntä kohden vikankin murusen. Yöpalaksi sitten vielä Oxynorm ja avot kun sai taas vähän nukuttua kun lonkkasäryt ja muut hellitti,

6.1.09 rv 39+3: Aamuisella lääkärintarkastuksella oli taas eri lääkäri kuin aiemmilla kerroilla, tällä kertaa joku venäläinen. Sisätutkimuksen mukaan kohdunkaulaa olikin taas jäljellä se puolitoista senttiä ja kohdunsuu edelleen takana korkealla ja vähän vinossa ja sormenkärjelle auki... plaah ei mitään edistystä. Tänään jatkettaisiin vielä cytoilla ja huomenna välipäivä tai lääkäri väläytti jopa jatkoa vasta laskettuna aikana. Ei hemmetti aattelin mielessäni. Välipäivä menettelisi jos sitä vaatisivat mutta muuten vain täyttä höyryä eteenpäin että saataisiin  tulostakin. Luovuttavat liian helposti nämä lääkärit, vastahan tämä on neljäs käynnistelypäivä ja minähän sanoin jo alussa etten ole helppo tapaus.
Kaivoin netistä Babyidean sivuilta akupainantapisyeiden ohjeet joilla pitäisi saada synnytys etenemään ja koko päivän vietin painellen hartian, käsien ja takamuksen akupainantapisteitä aina kun supisti. Cytotecien ansiosta supistuksia tulikin tasaisesti 10-15 minuutin välein ja minä painelin pisteitä niin että iltaan mennessä hartiat olivat jo kosketusarat. Jatkoin silti painelua epätoivoisen sinnikkäästi toivoen että ne tehoaisivat. Lonkkakivut olivat jo sen verran kovat että minun puolestani hidas kituminen alkoi riittää jo.

7.1.09 rv 39+4
Tasan puolilta öin heräsin supistuksen aiheuttamaan selkäsärkyyn, joka punki läpi huolimatta ihanasta Oxynormista. Pyysin kätilöltä lämpötyynyä selälle ja kun tälle selvisi että lääkityksestä huolimatta särkyä alkaa tulla läpi niin kipaisi hakemaan taas ctg:n paikalle. Supistuksia tuli taas parinkin minuutin välein ja taas kerran mietti laittamistani saliin ja jälleen kerran sanoin ettei näiden kanssa kannata sinne lähteä. Vasta kun mieli alkaa tehdä ilokaasua on oikea aika, näiden kanssa pärjäsi kuitenkin hyvin hengittelyllä ja keskittymällä rentoutumiseen. Reilu tuntia myöhemmin kätilö halusi kuitenkin tarkastaa tilanteen ja sai todeta ettei edistystä ollut tapahtunut. Kahden aikoihin supistusten väli harveni ja nukahdin.

Klo 4 aikaan havahduin taas astetta kovempiin selkäsärkyihin mutta yritin jatkaa unia siinä onnistumatta kun tuntuivat tulevan taas tiheämpään. Olin niin väsynyt etten millään olisi jaksanut liikahtaakaan mutta tiesin että väleistä kätilöt kysyisivät ekana tai laittaisivat käyrille jos soittaisin kelloa ja pyytäisin lämpötyynyä tai kipulääkettä ja niinpä aloin merkkaamaan ekana käteen osuvaan paperiin supistusvälejä (sattui olemaan niitä paperipyyhkeitä millä geelit pyyhittiin mahasta mutta kyllä niihin kirjoittaa pystyi) katsomalla kännykästä kellonaikoja. Hitsi, niitähän tuli taas välillä tiheästikin (kuva alla) kunnes ne klo 7 tienoilla jälleen lopahtivat.

En pyytänyt tutkimaan kun ajattelin ettei noistakaan mitään iloa ollut ja mietin jaksanko aamiaiselle mennä. Totesin sitten että jaksan kun aamiaisella saisi kahvia (ainoa kahvitarjoilu päivässä) ja se voisi piristää erittäin nuutunutta zombiemaista oloani - pari pannullista ehkä riittäisi siihen... Pöydän ääressä naureskeltiin että näytin juuri niin "pirteältä" kuin oloni tunsinkin ja tulihan sitä taas vähän huumoria heitettyä jutuissa. Yksi tarkkailussa oleva odottaja nauroi että jo on ihme ettei vauva synny jo tällä nauramisella kun maha hytkyi koko ajan ja nauraminen sai aikaan supisteluakin. Minä siihen että ei ehkä väliksikään syntyä tänään kun en tiedä jaksaisinko synnyttää.

Klo 9 aikoihin oli lääkärinkierto ja taas uusi lääkäri. Tällä kertaa vanhempi herrasmies joka oli oikein lupsakan oloinen, jotenkin rennompi kuin nuoremmat kolleegansa. Jutusteltiin yöstä ja näytin sitten klo 4-7 kellottamani supistusten välit. Sisätutkimus kertoi että kohdunsuu oli edelleen korkealla, takana ja vinossa - erittäin vaikeasti tavoitettavissa ja kohdunkaulaa oli edelleen jäljellä se 1½ cm mutta hei! Edistystä oli tapahtunut. Kohdunsuu oli 4 cm auki!!!! Ja kalvot vauvan päätä myöten eli kalvot saataisiin kyllä salissa puhki, joten lääkäri tuumasi vain että hyvää synnytystä, kyllä se vauva iltaan mennessä on sylissä kun nyt lähtisin saliin. Kätilö vain toppuutteli hiukan että kaikki salit olivat sillä hetkellä täynnä ja pitäisi odottaa että yksi vapautuu. Soitin miehelle uutiset ja sovittiin että soittaisin kun pääsen saliin niin lähtisi sitten tulemaan.

Puoli tuntia myöhemmin tuli sanomaan että kohta siirrettäisiin alas kun joku oli joutunut lähtemään salista vielä kotiin kun synnytys ei ollutkaan käynnissä ja salia oltiin siivoamassa. Klo 10 jälkeen minut kuskattiin saliin ja soitin miehelle että voisi tulla. Tämäpä oli juuri työajossa ettei heti päässyt lähtemään, joten kätilö ja lääkäri totesivat ettei ihan heti puhkaista kalvoja vaan odotellaan hetki niin mies ehtisi varmasti paikalle.

Klo 11 lääkäri tuli kysymään joko olisi aika ja minä siihen että eiköhän tuo sovi. Mies oli kuitenkin jo matkalla sairaalaan. Lääkäri kaivoi esiin pitkääkin pitkemmän "virkkuukoukun" ja minä vannotin odottamaan sen ajan että saan itseni ensin ilokaasupöhnään tai hommasta ei tulisi mitään. Kätilö käänsi ilokaasun täysille ja minä aloin imppaamaan... ihanaa ainetta. Kun tuntui että olin tarpeeksi pöllyssä nostin peukalon merkiksi että antaa palaa. Kyllähän se tuntui kun lääkäri yritti kohdunsuulle päästä mutta ei sattunut liikaa ja ilokaasua piti höngätä lisää ettei kipu päässyt päällimmäiseksi. Tuli sitten otettua ihan reilusti ja pääsin matkalle madonreikään eli kaikki musteni silmissä mutta kuulin kuinka lääkäri ja kätilö puhuivat kuin kaukaa ettei homma onnistunut ja lopetin kaasun naukkailun siihen. Meni hetki että taas näin kaiken ja nauroin että käväisin pienellä avaruustripillä, johon kätilö nauroi että huomasi kyllä. Lääkäri sanoi ettei onnistunut tosiaan koukulla pääsemään kalvoihin käsiksi joten yritettäisiin uudelleen niin että laitetaan skalppi vauvan päähän samalla ja siinä puhkeaisivat kalvotkin. Okei... uutta ilokaasutrippiä odottaen aloin taas hönkäilemään, ja mustassa aukossa käynnin jälkeen sain kuulla ettei skalpin laitto ollut onnistunut mutta se pääasia saatiin tehtyä eli kalvot oli puhkaistu. Nyt pitäisi viettää aikaa makuuasennossa kunnes supistukset toisivat kohdunsuuta vähän alaspäin ettei napanuora joutuisi puristuksiin.

Voi auts auts.. kun vedet oli vähentyneet niin vauvan mylläys mahassa sattui triplasti enemmän kuin aiemmin, oli pakko jo niiden takia ottaa ilokaasua välillä vaikkei supistuksia tullutkaan kuin joku hassu silloin tällöin. Kätilö jätti ilokaasun täysille 70/30 suhteelle ja totesi että osaan sitä jo ottaa oikein. Itse säätelin sen kuitenkin 50/50 asentoon ja se riitti koko synnytyksen ajaksi. Mies saapui paikalle hyvissä ajoin pitelemään kädestä kiinni. Jonkun aikaa kun oli telkkarin kanavia vaihdellut niin tuumasin että lähtee ostamaan iltalehden mitä lukea niin on jotain tekemistä hänelläkin. Itse soitin kätilöä paikalle kun teki mieli vessaan, oma kätilö oli toisessa synnytyksessä joten sain odottaa hetken että ehti paikalle (kätilöillä oli kiire päivä, kaikki salit olivat käytössä) ja antoi luvan nousta ylös. Sen jälkeen en enää sänkyyn takaisin halunnut, se peevelin lonkkasärky oli jo tuossa ajassa tehnyt ilkeää.
Istuskelin keinutuolissa ja katselin telkkaria, välillä hönkäsin ilokaasua useimmiten vauvan liikkeiden takia, supistuksia ei juurikaan tullut ja ne mitä tuli, olivat aika iisibiisejä. Puolen päivän jälkeen ehdotin kätilölle oksitosiini-tipan laittoa ettei koko päivää hukattaisi aikaa tähän hommaan. Kätilölle se sopi ja lupasi tulla hetken kuluttua laittamaan tipan.

Klo 13 kätilö tuli tippapussin kanssa paikalle mutta juuri silloin hönkäsin ilokaasua kunnolla ekaan kipeään supistukseen, ja kätilö tuumasi ettei taida tippaa tarvitakaan. Tuosta supistukset sitten lähtivät harvakseltaan tulemaan mutta tehoa niissä tuntui olevan ihan kunnolla kun ilokaasun läpi tuli selkäkivut aika mojovina, niin ei edellisissä kolmessa ollut käynyt. Ilokaasu kuitenkin auttoi hallitsemaan kivun, tosin supistuksen tullessa en voinut liikkua, en puhua enkä huipun kohdalla edes hengittää. Piti vain ottaa katseelle kiintopiste jota tuijotin kunnes supistus alkoi hellittää ja taas henki kulki. Vessaan olisi ollut myös asiaa mutta enää en ilokaasumaskista halunnut erota, joten pyysin portatiivin ja mies sai sitten tyhjennellä sitä. Jossain vaiheessa kätilö halusi tutkia tilanteen ja kehotti siirtymään sänkyyn (tuossa vaiheessa välillä nojailin etunojassa sänkyyn, välillä olin kontillani lattialla). En liikahtanutkaan kun supistus oli juuri päällä ja kätilö alkoi jo epäillä että olen ilokaasun ansiosta vihreämmillä laitumilla. Nostin käden pystyyn merkiksi että paikalla ollaan ja kun supistus hellitti niin sanoin etten voi liikkua enkä puhua kun supistaa. Alaselkä tuntui lähtevän joka supistuksella irti.

Klo 14 tehtiin sisätutkimus, seisoin sänkyyn nojaten enkä suostunut enää kiipeämään sänkyyn selälleni. Kohdunsuu oli edelleen 4 cm auki mutta kohdunkaula oli kadonnut ja kohdunsuu laskeutunut alemmas vihdoin. Edistystä. Tuon jälkeen alkoikin sitten avautuminen kiihtyä. Supistuksia tuli n. 5-10 min. välein eli ei mitenkään tiheästi mutta kestoa yhdellä oli ihan kiitettävästi. Jossain vaiheessa kiipesin sängylle kontilleni ilokaasua unohtamatta ja havahduin aina välillä unesta kun kellahdin kyljelleni nukahdettuani. Olin hiukkasen väsynyt.

Klo 15:30 alkoi tuntua paineen tunne pepussa supistuksen tullessa ja soitin kätilöä tarkastamaan tilanteen. 8 cm auki. Tässä vaiheessa ainoa siedettävä asento oli seistä etunojassa sänkyyn nojaten. Pian en voinut kuin varoittaa kätilöä että ponnistuttaa ja kätilö kysyi missä haluan ponnistaa. Haki jakkaran kun sitä toivoin ja alkoi laittaa paikkoja kuntoon.

Tasan klo 16 toistui tuttu "mun on pakko ponnistaa nyt!" ja ponnistin. Kätilö hihkumaan että ei ei ei, en saa ponnistaa seisten että joko sänkyyn tai jakkaralle heti. "En voi" sanoin ja ponnistin ja lapsivettä lorisi lattialle kunnon lätäkkö. Supistus hellitti ja kätilö käski jakkaralle nyt kun ei supista, minä läähätin ja keräsin voimia sänkyä vasten ja sanoin etten pysty. Siinä vaiheessa mies ja kätilö nappasivat käsistä ja ohjasivat jakkaralle. Pääsin jakkaralle ja taas ponnistutti. Huh, en muistanutkaan miltä tuntui kun homma vie vähän enemmän aikaa ja pää tekee tuloaan. Supistus meni ohi ja tuli muutaman minuutin suvantovaihe. Nojasin mieheen ja haukoin happea. Taas supistuksen tullessa ponnistin minkä taisin karjahduksen säestämänä vaikka mielessä kävi välillä että lopettaisiko kun alapäätä kiristi ja poltteli. Oikea jalka alkoi täristä holtittomasti ponnistaessa mutta muutamalla ponnistuksella vauva vihdoin syntyi huudon säestämänä klo 16:10. Tyttö tuli! Nojasin mieheen ja yritin saada voimia takaisin sen verran että jaksaisin liikkua. Toinen kätilö tuli miehen avuksi auttamaan minut sängylle ja sain pienen paitani sisään.

Voi miten pieneltä ja hennolta tyttö tuntuikaan. Uskomatonta että siinä pieni masumyllääjäni nyt vihdoin ja viimein, ja toisaalta jo, oli. Istukka lähti mahan päältä painaen irti ja ikävin vaihe synnytyksen jälkeen eli vaurioiden tutkiminen osoitti etten tälläkään kertaa tarvinnut yhtään tikkiä (viimeksi selvisin ekaa kertaa ilman ompeleita). Joku sentään helpottuu synnytysten myötä *wirn*. Istukka painoi 770 g ja napanuora oli vain 49 cm. Verta menetin 300 g.

Tyttö sai olla melkein tunnin rinnalla, sitten isä pääsi kylvettämään kun ensin mitat otettiin. 3884 g, 51 cm ja päänympärys 35 cm. Pieni oli aivan kinassa, sitä oli korvissakin nauroi kätilö. Alussa tyttö sai lämpötyynyn peiton sisään kun lämpö oli vähän alhainen, lisäksi raskausdiabeteksen takia tilkka lisämaitoa, jonka isä sai syöttää. Sen jälkeen oli vanhempien vuoro nauttia leipiä, tuoremehua ja maailman parhaimmalta maistuvat kahvit. Hormonimyrsky vei väsymyksenikin pois ja ihasteltiin tyttöä miehen kanssa. Salissa oltiin kolme tuntia kun kiireet kätilöllä jatkuivat. Pääsin suihkuun talutettuna mutta pystyssä kävellen pitkästä aikaa. Suihkun jälkeen minut ja tyttö kuskattiin osastolle ja mies lähti kotimatkalle.

Osastolla mitattiin sitten verensokerit kolme tuntia lisämaidon saamisen jälkeen ja tulos oli 2,7 eli lisämaitoa lisää, maitoahan minulta ei vielä tullut pisaraakaan. Annoin tytön suosiolla alkuyöksi hoitajien huomaan kun kuitenkin pientä piti pistellä ja verensokereita seurata ja pyysin itselleni nukahtamislääkkeen. Alkoi tuntua siltä että nyt unta kiitos, johan sitä oli pari vuorokautta mennyt valvoen parin tunnin torkkuja lukuunottamatta.

Seuraavana päivänä, torstaina, ehdin jo pelästyä että tyttö laitetaan sokeritippaan toiselle osastolle kun alimmillaan sokerit kävivät 2,2:ssa mutta siitä selvittiin kun annettiin lisämaitoa vähän tiuhempaan. Itseltäni ei tullut edelleenkään pisaraakaan ja tyttökin melkein vain nukkui koko päivän ettei pahemmin heräillyt rinnalle. Oma liikkuminen teki edelleen kipeää mutta ilman keppiä sentään pääsi liikkeelle. Pyysin ja sain m-siteen tukemaan lonkkia ja liikkuminen onnistui hieman paremmin. Jälkisupistukset oli  k a m a l i a.

Perjantaina sitten oli vuorossa "asun rinnalla" -päivä. Paitsi että vasemman rinnan kanssa oli taistelua kun tyttö ei sitä huolinut. Hirmuinen huuto kun yritti sille rinnalle toista saada. Taistelun kanssa se onnistui ja sainpahan senkin rinnanpään verille. Illalla alkoi näkyä ensimmäisiä maitotippoja ja rintoja kivistää siihen malliin että maito alkoi nousta.

Lauantaina iski epätoivo. Maito nousi, sitä tuli lypsätenkin nopeassa ajassa ihan reilusti mutta tyttö kieltäytyi toisesta rinnasta ja toistakin vain lussutti niin ettei saanut mitään irti, syöttöpunnituksissa paino pikemminkin putosi. Lääkärintarkastuksessa kaikki oli kuitenkin kunnossa, kielijännekin oli ihan normaali eli se ei ollut este imemiselle. Tyttö vaan ei imenyt tehokkaasi ja sitten alkoi mennä keltaiseksikin eli taas oli pakko antaa lisämaitoa, tällä kertaa omaa lypsettyä. Yritin jopa rintakumin avulla tarjota hyljettyä rintaa, välillä se kelpasi yleensä ei ja ilman kumia alkoi huuto. Ainoa lohtu oli että tyttö sai edes äidinmaitoa kun pullosta piti antaa. Keltaisuusarvo vain nousi iltaa kohden ja alkoi jo mietityttää tulisiko kotiutumisesta seuraavana päivänä yhtään mitään.

Sunnuntaiaamuna tyttö heräsi klo 5 ja lähdin tutun lastenhoitajan kanssa imetyshuoneeseen jossa tämä yrittäisi katsoa löydetäänkö apua imemiseen. Rintakumilla kokeiltiin ja auts... piti ottaa homma uusiksi kun meinasi lähinnä verta olla kumi täynnä. Lopulta saatiin tyttö huijattua hylätylle rinnalle hieromalla rintaa samalla niin että maito herui suuhun - syöttöpunnitus oli silti karua, ei painoa lisää vaikka tunnin olin imettänyt. Huokaus... aamutoimissa keltaisuusarvo oli edelleen noussut mutta vielä alle rajan, joten päätin lähteä sittenkin kotiin vaikkei imetys sujunut. Lypsäisin sitten maitoa ja antaisin sitä pullosta ettei pääsisi keltaiseksi ja jatkaisin imetyskoulua tytölle kotona. Alkoi olla jo ikävä perhettä, johan sitä oli sairaalassa oltu toista viikkoa. Kotiinlähtöpaino tytöllä oli 3660 g.


Vauva 6.3.2011

Torstai 3.3.2011 - rv 38+4 
Aamusta heräsin perhosia mahanpohjassa kun oli edessä taas kerran lähtö käynnistelyyn KOKS:aan. Helpotusta tunsin sinänsä että kohta pääsisin toivon mukaan eroon väliin sietämättömän kovista mahakivuista jotka invalidisoivat minut täysin, mutta toisaalta itketti ero lapsista – etenkin Tirppanasta josta en ole ollut erossa sen jälkeen kun tyttö syntyi. Tyttö kun on vielä niin äidintyttöä että. Sain kuitenkin pidäteltyä itkua ettei alkanut ihmettelemään mitä äiti itkee ja toivoteltua heipat hymy huulilla. Tirppana suikkasi vielä pusuja ja halasi tiukkaan kun lähdettiin miehen kanssa matkaan. Onneksi mies lähti viemään, sairaalakassi painoi kuin synti enkä olisi kyynärsauvojen kanssa selvinnyt sen rahtaamisesta mitenkään.
Äitipolilla olikin sitten ruuhkaa kun sinne päästiin. Pissanäytteen pääsin antamaan heti ja sieltä suoraan ctg-käyrälle. Kätilö lupasi katsella oliko mies jo ehtinyt paikalle kun oli parkkipaikkaa mennyt etsimään, ja olihan tuo. Tuli seuraksi istumaan kun käyrillä olin. Vauva oli todellakin vauhti päällä, sykkeet menivät 170–205 melkein koko ajan, satunnaisesti käväisivät 150–160 ja taas vauhtiin. Puolisen tuntia meni käyrillä istuen ja sitten siirryttiin odotustilaan missä vielä pari tuolia vapaana oli. Kuulin kun toiset puhuivat odottaneensa jo kolmekin tuntia lääkärille pääsyä! Kiireellinen sektio tullut johonkin väliin ja kaikki synnytyssalit olivat niin täynnä että ovet sinne suljettiin eli lääkäreillä piti kiirettä. Samaan aikaan yläkertaan eli synnyttämättömien osastolle laitettiin porukkaa paljon ja alkoi jo mietityttää että näinköhän palaan kotiin kun osasto täyttyy tuota tahtia.
Parin tunnin odotus teki sen että olo huononi ja sokerimittarilla kun katsoin, niin huomasin että sokerit menivät jo turhankin alas kun 3,7 tuli lukemaksi. Oli pakko käydä kätilöltä kysymässä saisinko tuoremehua ja kätilö toi sen lisäksi jogurttiakin. Olo parani huomattavasti. Ja tokihan juuri kun jogurtin sain eteeni niin lääkäri kutsuikin jo huoneeseen. Ultrasi vauvan kokoa ja sanoi painoarvioksi 3870 g… joopa joo, ja pari viikkoa sitten toinen lääkäri 3,1 kg että jompikumpi heitti ja pahasti, 800 grammaa kahdessa viikossa ei tosiaankaan ole kasvanut. Itse kyllä kallistuin tuon isomman arvion puoleen. Kohdunsuu kiinni, kohdunkaulaa 1½ cm, pehmeä ja kuten aina.. kohdunsuu korkealla takana eli epäkypsää. Liikuntavaikeudet ja kivut olivat syy tälläkin kertaa käynnistelylle eli osastolle kypsyttelemään kohdunsuuta Cytoteceilla. Mikä helpotus! Ei enää kotiin yhtenä kappaleena.
Siirryin käytävälle odottelemaan että paperit saadaan kuntoon ja että saisin sairaalavetimet päälleni. Puolisen tuntia meni odotellessa, sitten kätilö toi ensimmäisen Cytotecin, paperit ja ohjeisti minut ja miehen menemään synnyttäneiden osastolle, ei synnyttämättömien puolelle kun se puoli oli täyttynyt aamun aikana. Synnyttäneiden puolella yläkerrassa puolestaan oli todella hiljaista. Käytävällä ei näkynyt ketään eikä kuulunut yhtään vauvan itkua tai muuta. Huhuilemalla toimistosta löytyi sitten tuttu kätilö joka opasti huoneeseen ja lupasi tuoda sairaalavaatteet ja jalkineet kun niitäkään ei alhaalla ollut antaa. Mies auttoi laittamaan tavarat paikoilleen mutta sitten oli jo kiire lähteä kotimatkalle kun Poppanalla oli varattu aika optikolle. Ikävä iski heti kun yksin jäin ja toivoin ettei tästä reissusta nyt oikeasti tulisi viikon mittaista kypsyttelysessiota kuten ”loogisesti” menisi – seitsemäs käynnistys eli seitsemän päivää. Niinhän nuo olivat edellisetkin menneet että ensimmäinen käynnistys toi tulosta samana päivänä, toinen toisena, kolmas kolmantena jne. Osaston hiljaisuudesta kertoi myös se että sain olla yksin huoneessa useamman päivän.
Ensimmäinen murunen ei tällä kertaa supistuksia lisännyt yhtään. Neljä tuntia ensimmäisen murun jälkeen otettiin käyrää ja ainoa missä oli vaihtelua oli vauvan sykekäyrä, supistuksia taisi tulla peräti yksi parinkymmenen minuutin aikana eli toinen murunen ääntä kohden. Ei edelleenkään supistuksia joten Jesperin kummitätiä moikkaamaan viereiselle osastolle kun oli steriä ollut tekemässä. Tosin synnärin sektio sotkin nuokin aikataulut niin ettei kotiin enää päässytkään yöksi.
Kolmas ja päivän viimeinen murunen klo 20 ja nyt piirtyi käyrällekin jo jokunen kaksoissupistus (=ensimmäinen supistus alkoi mennä ohi mutta kääntyikin uudelleen nousuun loppumisen sijaan). Tehot vain puuttuivat. Päivä oli siis kulunut lähinnä sängyssä maaten ja telkkaria katsellen. Tokihan kuitenkin kävi niin että kun meinasin nukkumaan käydä niin sitten alkoi supistuksiin tulla tehoja. Klo 23-3 väli piti puhista kun supistuksia alkoi tulla ensin 10 min. välein ja sitten 4-5 min. välein kun kätilö otti välillä käyrää. Oli pakko nousta sängystäkin seisomaan ja heiluttelemaan lantiota välillä kun makuuasento tuntui ilkeältä – tuolloin toivoin että olisin pystynyt kävelemään, se olisi helpottanut oloa paljon. Klo 3 jälkeen supistukset lopahtivat ja nukahdin kuin saunalyhty Oxynormin ansiosta.
Perjantai 4.3.2011 – rv 38+5 
Aamulla heräsin hyvissä ajoin aamiaiselle ja sen jälkeen odoteltiin lääkäriä. Ei pahemmin supistellut edes.
Klo 10 sain päivän ensimmäisen Cytotec murusen kun lääkärintarkastuksessa ei paljoa edistystä ollut tapahtunut. Kohdunsuu oli parisen senttiä auki että sentään jotain hyötyä yön supisteluista oli. Kohdunkaulaa edelleen 1½ cm ja kohdunsuu korkealla takana niin ettei kalvojen puhkaisu onnistu. Siis kolme Cytotecia tänäänkin luvassa. Lääkärinkierrolla olikin vaihteeksi mukava lääkäri joka on ennenkin osoittanut huumorintajua. Nyt nauroi että olenko varma siitä sterilisaatiosta kun kysyin että mitäs jos huomenna syntyy niin tekevätkö sunnuntaisin noita. Kuulemma tekevät mutta ehdotti että synnytän nyt ensin tämän ja mietin vielä sitä jatkoa kun eikö 10 lasta olisi pyöreämpi luku kuin yhdeksän. Nauroin vastaan että hulluhan minun täytyisi olla jos vielä näidenkin kipujen jälkeen meinaisin että yksi vielä – kyllä tämä on nyt tässä.

Olo oli väsynyt yön jäljiltä joten nukuin ja torkuin koko päivän. Supistuksia tuli ja meni mutta ei mitenkään mainittavan tuntuisina. Klo 14 taas käyrää ja viides Cytotec. Siitä taas hiukan napakampia supistuksia mutta harvoin. Klo 18 päivän viimeinen murunen ja edelleen odottelen supistuksia ja mieluiten tehokkaita sellaisia. Noh, saanpahan levättyä. Klo 20 tienoilla välit on n. 10 minuuttia ja lopulta lopahtavat kokonaan.
Lauantai 5.3.2011 – rv 38+6 
Klo 2 yöllä heräsin supistukseen joka Tuntui. Seuraava puoli tuntia myöhemmin ja klo 3:sta eteenpäin supisteli taas 10–20 min. välein niin ettei unta oikein saanut. Mutta sentään omia supistuksia eikä pillerin tekemiä, jos se tästä lähtisi.
Aamusta kiiruhdin aamupalalle kahvikupin kuvat silmissä (ainoa kerta päivässä kun tarjosivat kahvia joten olihan sitä saatava) ja kyllähän aamupalakin maistui vaikka hiukan tööt oli taas olemattomien yöunien jäljiltä. Sain syötyä ja sitten iski se pirullinen viiltävä mahakipu. Tuntui etten pääse pöydästä ylös saati huoneeseen asti ja sänkyyn. Hammasta purren ja vedet silmistä valuen onnistuin ja soitin heti kätilöä paikalle – pakko saada Panacodia. Kätilö toi yhden mutta totesin että nyt on kipu niin kovaa että pari tarvitsee. Toi sitten toisenkin kun näki että tosiaan itkin kivusta. Aivan karmeaa! 

Lääkärinkierto oli tulossa ja pelkäsin jo etukäteen että kuinka ihmeessä lääkäri pystyy edes tutkimaan kun en kykene liikahtamaankaan kylkiasennosta mihinkään mutta onneksi tällä kertaa lääkäri ei tullut tutkimaan, oli vain määrännyt lisää Cytotecia kolme kertaa päivän aikana. Lisäksi sain uuden antibioottikuurin virtsatietulehdukseen johon jo pari kuuria olen syönyt ja edelleen jyllää.
Aamupäivästä kuulin saavani ensimmäisen huonekaverin, joka tuli tuntia myöhemmin. Juttuseuraa ei hänestä kyllä hirveästi ollut. Oli turkkilainen ja puhui vain vähän suomea. Kivuissa kyllä ärsytti kun huoneeseen pöllähti sitten naisen miehen lisäksi muutama muukin vieras ja ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa että nuo puhuvat hiljaa. Osastolle on kuitenkin pääsy kielletty kaikilta muilta paitsi vauvan sisaruksilta ja isältä, ja isovanhemmillakin on vain vierastunti jolloin saavat tulla (mikä on erittäin hyvä rajoitus!). Onneksi kätilö oli napakka ja kävi ajamassa vieraat pois, ja selitti rajoitukset pariskunnalle… taisi vain mennä ohi korvien kun pari tuntia myöhemmin ovesta lappoi taas sisään porukkaa. Jälleen vieraat ajettiin kätilön toimesta ulos ja sitten tuntui viesti menneen perille.
Yöllä alkaneita supistuksia tuli välillä Cytotecin voimasta vähän tiheämminkin mutta ei kuitenkaan sen tuntuisina että niistä hyötyä olisi. Nappasin päivän aikana kaksi murusta mutta kolmannesta kieltäydyin illalla. Viiltävä mahakipu jatkui Panacodin ja Oxynormin napsimisesta huolimatta sen verran kovana että tuntui etten edes halua synnytyksen käynnistyvän vielä, en olisi kyennyt synnyttämään. Halusin vain nukkua ja toivoin että kipu katoaa yön aikana kuten monesti on käynyt. Päivän ruoatkin pyysin tuomaan sängyn viereen ja voin sanoa että oli haastavaa yrittää syödä kyljellä maaten ilman että ruoka olisi valunut minne sattui. Viimeisen käyrän aikana tuli 10 min. välein pari minuuttia kestäviä supistuksia että sinälläänkin oli ihan ok jättää vika pilleri väliin. Oli turhan pitkäkestoisia supistuksia.
Sunnuntai 6.3.2011 – rv 39+0 
Puolilta öin heräsin vessaan ja ilmeisesti jotain tapahtuu kun paksua limaa ja tummaa verta valuin. Yöks.
Aamusuihkusta hain pirteyttä olotilaan ja menin syömään aamupalaa. Sitten olisi taas odotettava lääkärinkiertoa että tiedetään missä mennään. Mahakipu oli mennyt onneksi ohi joten kyynärsauvojen kanssa pääsin liikkeelle mutta hyvin hissunkissun ettei ylly uudestaan. Ruoan jälkeen takaisin sänkyyn ja tällä kertaa lääkäri olikin ajoissa, tuli jo klo 9 aikoihin.
Lääkäri tutki ja totesi että 4 cm auki mutta kohdunsuu kaukana takana edelleen ja kohdunkaulaa 1½ cm. Kalvojen puhkaisu kuitenkin onnistuisi joten ei muuta kuin saliin niin laitetaan homma etenemään. Huuu!! Nyt alkaa jännittää tosissaan. Soitan miehelle ja sovitaan että soitan kun olen salissa niin lähtee sitten tulemaan. Alan keräilemään tavaroita sängylle mitä tarvitsen salissa kuten kamera, videokamera, kännykkä.
Klo 10:30 ollaan salissa ja kalvot on puhkaistu. Ennen tuota pyysin vesiperäruiskeen kun muutaman päivän tuntunut että muutun muumiksi kun mitään ei tule ulos. Edes miniperäruiske ei auttanut mutta tuumasipa kätilö että tiukassa on kun ei meinannut saada vettäkään suoleen. Hienoa, not. No, vähän sentään että olo hieman helpottui. Kalvojen puhkaisu onnistui hyvin tuttuun malliin – ilokaasulla lähdin tripille ja sillä aikaa lääkäri sai kalvot puhki ja scalp-anturin vauvan päähän. Miehellekin soitin että nyt voi lähteä tulemaan. Hetken jaksoin kurkkia irkkiinkin kännyn välityksellä. Inhottavinta oli kun ei saanut nousta sängystä ylös vaan piti vain maata.
Klo 11:30 sain kätilöltä luvan siirtyä keinutuoliin kun valitin epämukavaa oloa makuuasennossa. Paljon parempi olo niin ja keinutuolissa oli hyvä torkkuakin. Supistuksia ei juurikaan ollut ja ne mitä tuli, olivat erittäin epäsäännöllisiä eikä hirmu kipeitä mutta vauvan liikkeet sattuivat. Ilokaasu auttoi niihinkin ;-)  Mies tuli puolisen tuntia myöhemmin paikalle. Silloin piti myös pyytää Oxynorm ja parasetamolia kun mahaa meinasi käydä juilimaan uudelleen. Panacodia eivät salissa suostuneet antamaan joten siksi tuo parasetamol.
Klo 13 jälkeen passitin miehen kahville ja ostamaan iltapäivälehdet että saa lukemista kun hommaan ei tunnu tulevan pontta. Ettei raukka ihan tylsisty. Minulla oli kuitenkin ilokaasu jota nappasin silloin tällöin niin että aika meni ihan mukavasti.
Klo 15 ei edelleenkään muuta kuin todella epäsäännöllisiä supistuksia jotka eivät ole edes pahemmin kipeitä. Kätilö oli käynyt aiemmin huoneessa ja sanoi ettei mielellään puutu uudelleensynnyttäjän synnytykseen ylimääräisiä joten odotellaan jos ne supistukset siitä lähtisivät itsekseen.
Klo 16:30 alkaa supistuksiin tulemaan kipua kertaheitolla niin että ilokaasu joutuu totiseen työhön. Välit vain edelleen harvat, 10–15 min. Miehen päästän vielä kahville kuitenkin tässä vaiheessa niin saa vaihtelua salissa istuskeluun. Kohdunsuu on 5 cm auki.
Klo 17–19 menee aika samaa rataa. Edistystä ei tapahdu, kohdunsuu pysyy korkealla takana eikä avaudu lisää vaikka supistuskivut ovat kovia. Ne vain tulevat niin harvoin ettei homma etene.
Klo 19–20 alkaa kärsimys. Supistukset tuntuvat samoilta kuin edellisissä synnytyksissä ne viimeiset joihin ei ilokaasusta enää ole apua. Tunnen painetta selässä mutta edelleenkään kohdunsuu ei tule alemmas, välit vaihtelevat edelleen 5-15 min.. Alan olla finaalissa kun ilokaasusta ei enää ole apua. Mies hieroo selkää ja uhraa kätensäkin välillä kynsieni ulottuville kun puristan supistuksen tullessa miehen kättä kynsin.
Klo 20:25 haluan epiduraalin ja sitten oksitosiinia vauhdittamaan. Kätilö alkaa valmistella tippaa ja itse käyn vielä portatiivilla kun vessaan asti en kykene. Tai sanotaan suoraan että en halua eroon ilokaasumaskista.
Klo 21:25 tulee anestesialääkäri paikalle. Sanon nukkumatille että hänellä on näytön paikka, en ole 18 vuoteen halunnut epiduraalia kun esikoisen synnytyksessä siitä ei apua hirveästi ollut (ja sain kuulla että tarjontavirheissä epiduraali ei olekaan niin tehokas) ja muutenkin olen kammonnut ajatusta synnytyksen jälkeisestä päänsärystä. Lääkäri lupaa tehdä parhaansa että tällä kertaa puudutus toimii ja ilman päänsärkyjä. Puudutteen laitto sujuu ihan mukavasti ja koska olen steriin menossa kuten kätilö huomauttaa niin anestesialääkäri laittaa epiduraalikatetrin niin että sitä voidaan käyttää hyödyksi sterissäkin. Mielessäni ajattelen tuossa vaiheessa, että niin varmaan, minä haluan siihen nukutuksen mutten sano mitään. Se olisi huomisen huolia se. Supistuskivut hellittävätkin parin supistuksen jälkeen mutta ikävä paineen tunne peppuun jäi supistuksen tullessa eli ilokaasu oli käytössä edelleen.
Klo 21:45 laitetaan oksitosiini tippumaan ja sitten alkoi rytinä. Näin jälkikäteen tulee mieleen Pipan synnytys jossa myös koko päivä salissa ja kun saatiin oksitosiini tippumaan, meni alle tunti syntymään.
Klo 22 kohdunsuu 6,5 cm auki. Kymmenen minuuttia myöhemmin kätilö soittaa päivystävälle lääkärille (synnytyksen jälkeen kuulin) kun vauvan syke tippui 70:een mutta korjaantui pian.
Klo 22:20 kohdunsuu 9 cm auki ja vedän ilokaasua kaksin käsin. Armoton paine takapuolessa ja tappelen hulluna ponnistustarvetta vastaan kun ajattelen ettei vielä olla lähellekään tuota vaihetta. Lopulta on pakko ähkäistä miehelle että soittaa kätilön paikalle kun ponnistuttaa niin perkeleesti ja taas ilokaasua naamaan. Kätilö tulee paikalle ja sanoo että kerro sitten kun ponnistuttaa, minä siihen että teki jo mieli ponnistaa edellisen supistuksen aikana mutta taistelin vastaan. 

Kätilö tutkii ja toteaa että auki on, saisin ponnistaa heti kun siltä tuntuu. Anelin että enkö pääsisi istumaan kun makuuasento ei tunnu hyvältä. Ei käy kuului tiukka kielto. Saman tien iskee uusi ponnistustarve enkä enää välittänyt missä asennossa olin, olisin ponnistanut vaikka päälläni seisten trapetsilla jos olisi ollut pakko. Mieletön tunne. Ponnistin ja puoli päätä oli pihalla, toisella ponnistuksella kätilöt (avustaja oli tullut paikalle) käskevät vain läähättämään ja ihan pikkaisen ponnistamaan ja sitten taas läähättämään. Kerrankin pystyin tottelemaan. Kolmannella ponnistuksella tyttö oli ulkona ja maailmassa itki uusi ihminen. Tälläkin kertaa selvisin ilman mitään nirhaumia edes eli ei tikattavaa.
Klo 22:34 syntyi prinsessa mitoiltaan 3858 g, 50 cm ja pää 37 cm. Pisteitä 8 – 9. Istukka painoi 830 g, napanuora oli 84 cm pitkä ja verta meni 300 g. Hieman sininen tyttö oli kasvoiltaan kun niin vauhdilla tuli.
Synnytyksen jälkeen kätilö kertoo että sykedipit jatkuivat ensimmäisen jälkeen niin että oli miettinyt lääkärin kutsumista paikalle ja siksi kielsi paikanvaihdon ponnistusvaiheessa. Samaten ponnistusvaiheessa läähätyskäskyt ja ponnistuskielto johtuivat siitä että tytöllä oli napanuora kuristanut kaulan ympärillä ja se piti löysätä. Okei, ihan selkeät syyt että ei jäänyt hampaankoloon mitään tästäkään synnytyksestä. Mutta tosiaan nämä meidän maaliskuiset ovat olleet aika samanlaisia sen suhteen miten saivat alkunsa ja miten synnytys eteni. Mutta nyt ei enää ikinä. Haikeaa, toisaalta taas ei. Siksi pahat kivut tästä raskaudesta tuli että ilmeisesti kohdunkannattimet ovat eläkeiän saavuttaneet. Onhan tässä nyt yhdeksän aivan ihanaa lasta 17 vuoden ja 4 kuukauden aikana saatu.
Salissa tyttö ei innostunut pahemmin rinnalle imemään ja lopulta sokereiden takia oli pakko antaa pullosta. Sen jälkeen pikkuinen nukkuikin tyytyväisenä muutaman tunnin. Itse söin enemmän kuin innolla ne pari leipää mitä saliin tuotiin ja nautin kahvia, enhän ollut aamiaisen jälkeen syönyt mitään. Kätilö vielä totesi että tämän jälkeen en saisi syödä enkä juoda mitään ennen kuin steri olisi tehty että ihan kiva paasto tulossa. Etukäteen kun kukaan ei osannut sanoa monelta minut leikkaussaliin vietäisiin.
Synnytyssalista osastolle lähdin klo 1 aikoihin ja mies suuntasi kotiin. Ei raukalle jäänyt montaa tuntia yöunta kun klo 7 meinasi olla töissä ja tunti meni ajomatkaan.
Maanantai 7.3.2011
Yön aikana tyttö tuotiin pariin otteeseen rinnalle. Ei tuo oikein napannut kiinni kun oli niin uninen. Verensokerit eivät pysyneet oikein ruodussa joten sai pullosta maitoa säännöllisesti joten ei ollut niin nälkäinenkään että olisi ollut kiinnostunut harjoittelemaan.
Klo 10 tuli kätilö huoneeseen ja komensi äkkiä vessaan, leikkurissa olisi nyt tilaa minulle. Nauroin että ai äkkiä vessaan, hyvä vitsi. En vieläkään päässyt kävelemään ilman keppejä. Vessakäynnin jälkeen sänkyyn ja kyydillä kakkoskerrokseen. Leikkaussalissa oli mukava henkilökunta mutta jännitti niin pirusti että tärisin vain. Anestesialääkäriltä kysyin oliko nukutus mahdollinen, niin tämä sanoi että kyllä sekin järjestyy mutta hän suosittelisi epiduraalia kun minulla katetri oli selässä jo valmiina. Ei tarvitsisi enää pistellä ja muutenkin olisi pienempi riskinen homma. Lupasi että saisin rauhoittavaa tärinään ensin ja puudutuksessa en tuntisi mitään. Okei. Rohkea rokan syö joten suotuin puudutusoperaatioon. Lisäksi lääkäri määräsi laitettavaksi virtsakatetrin. Hoitajat tuota ihmettelivät mutta tottelivat. Jälkikäteen hyvä ratkaisu kun sen ansiosta minun ei tarvinnut moneen tuntiin liikkua vessaankaan.
Aika jännä tunne kyllä. Tunsin kyllä kun mahaa vatkottiin ja veivattiin ja tuntui että välillä puolet sisällöstä nostettiin ylöskin kun jotain kiskottiin mutta kipua ei tuntunut. Leikkaava lääkäri, Aleksei, oli huumorimiehiä kun keskusteltiin niitä näitä siinä samalla. Kun lääkärille selvisi lapsiluku ja se kuinka helposti nämä ovat alkunsa saaneet, alkoi miettiä että pitäisiköhän laittaa tuplaklipsit ettei varmasti petä :-D . Sanoi että onneksi ei ole käytäntöä että leikkaava lääkäri joutuisi ottamaan sterin petettyä syntyvän jälkikasvun kasvatettavakseen, jos olisi niin laittaisi varmasti tuplat.
Leikkauksen jälkeen minut siirrettiin heräämöön ja siellä sainkin olla sitten klo 14 asti. Puuduin todella tehokkaasti kaulan alapuolelle asti ja siitä vähän pidempi tarkkailuaika. Kun leikkaussalissa hoitaja pyysi puristamaan kättään niin totesin että nou kän duu, sormet eivät liikkuneet mihinkään. Nälkä kurni mahassa ja kun vihdoin klo 14 jälkeen tuli kätilö hakemaan takaisin osastolle niin ensimmäiseksi pyysin tuomaan syötävää. Alkupalaksi söin Fazerin Sinisen levyn ja jogurttia ja mehukeittoa. Helpotti vähän. Välipalaksi nappailin Oxynormia ja Panacodia kun mahassa alkoi kipu tuntumaan. Ruoat pyysin tuomaan viereen, ei toivoakaan että olisin kävellyt.
Ikävä kyllä osastolle palatessa lastenhoitaja tuli melkein heti lastenvaunujen kanssa huoneeseen ja sanoi että tiedätkin jo mitä tämä merkitsee (tuttu hoitaja ja tutut käytännöt edellisiltä kerroilta). Vauvan sokerit tippuivat jatkuvasti liian alas eli hoitaja oli viemässä tyttöä lastenosastolle. Tiesinhän minä että ei ollut kyse mistään vakavasta mutta ne hormonit… itkuhan siinä tuli. Oli pakko kipulääkkeiden voimin nousta sängystä iltapalan aikaan ja pyytää pyörätuolikyytiä lastenosastolle että pääsisin edes kerran päivän aikana tyttöä katsomaan ja saisin toisen syliini. Oli ikävä.
Klo 20 oli lastenosastolla vauvojen hoitoaika joten kätilö kuskasi minut siihen mennessä sinne ja lupasi tulla hakemaan kun soitetaan. Tyttö oli niin pienen näköinen kopassaan ja kanyyli otsassa. Nukkui tyytyväisenä kyllä. Hoitaja kysyi haluaisinko vaihtaa vaipat mutta totesin että minusta ei vielä ole kävelijäksi eikä näin ollen hoitamaankaan. Hän vaihtoi sitten vaipat ja sain tytön syliini mutta tälläkään kerralla ei hirveitä imuhaluja ollut. Nappasi kyllä vähän toisesta tissistä kiinni mutta toista hylki kuten Tirppanakin aikoinaan.
Sain sitten imetysyrityksen jälkeen syöttää pullosta ja kun vauva nukahti, lähdin takaisin synnyttäneiden osastolle. Lupasin kyllä sitä ennen tulla aamulla paikalle klo 8 jolloin olisi hoitoaika. Kyllähän sitä kipulääkkeiden voimin kulkee vaikka läpi harmaan kiven. Huoneessa sainkin olla taas yksin kun turkkilaispariskunta oli kotiutunut aiemmin päivällä. Yön nukuin sikeästi korvatulppien avulla.
Tiistai 8.3.2011
Aamusta kinkkasin kepin avulla aamupalalle ja äkkiä takaisin huoneeseen odottamaan pyörätuolikyytiä. Klo 8 olin taas lastenosastolla ja tyttö olikin jo vaipat vaihdettuna ynisemässä kopassaan joten sain ottaa heti rinnalle. Toisesta rinnasta ottikin imuja paremmin kuin edellisenä päivänä, toinen ei kelvannut edelleenkään. Päälle sitten pullosta. Tunnin verran vietin aikaa vauvan kanssa, sitten tilasin lastenosaston opiskelijalta kyydin omalle osastolle. Ajattelin ottaa päiväunet ennen lounasta ja sitten olisikin taas hoitoaika lastenosastolla.
Lounaan jälkeen olikin kivoja uutisia kun sokeritippaa oli voitu vähentää ja sokerit pysyivät hyvinä. Tällä kertaa tyttö suostui imemään toistakin rintaa vaikka nyrpistelikin. On tuo aivan ihana! Minä sain synnyttäneiden osastolla oman lypsykoneen huoneeseen että voisin sillä nostatella maitoja kun tyttö ei rinnalla käy niin usein ja toisaalta kun ei ime kunnolla edes silloin kun on.
Päivän aikana tein vielä pari reissua lastenosastolle ja muuten nukuin univelkoja pois kun oma rauha oli. Sokeritippaa oli voitu päivän aikana vähentää lisääkin joten oli toivoa saada vauva jo huomenna vierihoitoon.
Keskiviikko 9.3.2011
Aamulla oli tosiaan hyviä uutisia. Yön aikana oli sokeritippa voitu ottaa pois mutta lastenlääkäri halusi iltaan asti seurata vielä arvoja mutta joskus klo 17-18 välillä voisin saada vauvan jo vierihoitoon. Ihanaa! Lisäksi tyttö näytti ensimmäisen kerran että osaa tehokkaitakin imuja ottaa rinnasta, vaikka muutaman imaisun jälkeen nukahtikin ja töräytti kakat vaippaan. Lypsykoneella saldo onkin edelleen 0 pisaraa.
Illalla tyttö sitten tuli vierihoitoon ja yritin houkutella rinnalle. Hikistä hommaa kun piti houkutella aina vähän väliä uudelleen imemään. Imuote on hakusessa kun ei osaa avata suuta kunnolla jotta saisi kunnon otteen. Pullostakin pitää edelleen antaa ettei sokerit lähde uudelleen alas.
Torstai 10.3.2011
Aamusta päätin katsoa onnistuisinko jo vauvan hoidossa. Totesin sitten kuitenkin varmemmaksi että lastenhoitaja kantaa pesulle ja takaisin hoitopöydälle, siksi hankalaa oli yrittää liikkua ilman kyynärsauvan apua. Muuten vauvanhoito sujui kuin luonnostaan. Miten ihanaa olikaan käsitellä tuollaista pientä vastasyntynyttä.
Aamutoimien jälkeen tyttö otti ja nukkui 7 h putkeen eikä meinannut herätä sittenkään. Lypsämällä alkoi jo maitoa irtoamaan ja kun ei herännyt niin että olisi jaksanut rinnasta imeä niin piti sitten pullosta antaa, alkoi ihonväri muistuttaa jo porkkanaa. Aamulla oli otettu bilirubiiniarvo joka oli korkea mutta ei kuitenkaan niin että valohoitoon joutuisi. Illalla arvo oli noussut aamun arvosta reilusti mutta ei vieläkään yli rajan joten taas piti tehostaa maidon saantia eli pullosta ruokaa kun rinnasta ei ime. Ei vaikka kokeilin rintakumeillakin, niiden kanssa oikein pyörittää kieltään suussa.
Jalat on tosi nätin näköiset. Turpoavat kuin pullataikina, ei meinaa enää mahtua edes sairaalan tossut jalkaan. Yritän lepuutella jalkoja sen minkä pystyn ja juoda vettä. Saan uuden huonekaverinkin ja tällä kertaa suomalaisen niin on juttuseuraa.
Perjantai 11.3.2011
Ensimmäistä kertaa syöttöpunnitus näytti 15 g lisää! Jee, tyttö sai rinnastakin maitoa. Aamulla otettu bilirubiiniarvokin näytti laskeneen joten parempaan päin mennään. Mutta keltainen tyttö on ja hyvin unelias. Vuorossa ollut lastenhoitaja sanoi että tuskinpa enää kellastuu niin että valohoito olisi tarpeen kun on jo niin ”vanha”. Sanoin että kyllä meillä on ennenkin jo neljän vuorokauden ikäinen kellastunut niin että joutui valohoitoon, ja kun sen kuuli niin totesi että siinä tapauksessa seurataan tätäkin nyt tarkemmin.
Iltapäivällä neiti alkoi kipristellä mahaansa ja lastenhoitaja kokeili ja totesi että masu on kuin peltirumpu. Otti tytön hoitohuoneeseen mukaan ja näytti miten masuhieronta tehdään. Hieroi mahaa öljyn avulla ja välillä kuumemittaria pyöritti peräaukolla ja johan alkoi ilmaa tulla ulos ja kakkaakin kuin tykin suusta eli ampui pitkälle. Yllättävä löytö tuli myös, kurkatessaan napaan, lastenhoitaja totesi että ”oho, täällähän on tatti”. Navasta kasvoi sieni.. yöks. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni silloin. Kysyin miten siitä pääsee eroon niin vastasi että puhdistamalla napaa ahkerasti tai laapistamalla mutta että laapiksen käyttö on heiltä kielletty. Ihmettelin sitä kun terveydenhoitaja kyllä on laapistanut napaa kotikäynnillä ja sain kuulla että he saavatkin sitä käyttää. Lisäsi sitten perään että on hänellä osastolla yksi laapiskynä jemmassa joten nauroin että kun kerran kansalaistottelemattomuutta on noin hyvin osoittanut niin ehdottomasti laapistaa mokoma yökötyksen tytön navasta pois. Toiveissa oli että huomenna päästäisiin kotiin ja mieluummin ilman mitään sienisalaatteja mukana.
Illalla ei enää imetys onnistu mitenkään päin. Vauva ottaa raivarit kun parin imaisun jälkeen tissistä ei tulekaan mitään. Voi epätoivo. Eli siis pulloa taas, osa on sentään äidinmaitoa kun saan lypsettyä
sitä jonkin verran. Yöllä hoitajat tuovat tytön rinnalle aina kun herää, syöttöpunnitukset vain näyttävät 0 g. Yöraporttiin yöhoitajat kirjoittivat ”hymyilevä vauva” – tyttö oli vain hymyjä unissaan jaellut kun sylissä olivat pitäneet. Osastolla oli todella hiljaista tällä kertaa ja lastenhoitajilla oli aikaa sylitellä niitä harvoja jotka milloinkin hoitohuoneessa olivat.
Lauantai 12.3.2011
Aamupalalle mennessä saan kuulla että vauvasta otetaan vielä kerran keltaisuusarvo kun labra käy kierroksella. On niin väsynyt vauva. Klo 11 tuli tulokset ja lääkäri oli määrännyt vuorokaudeksi valohoitoon – arvo oli noussut korkeammaksi kuin torstai-iltana. Ei siis sittenkään kotiin vielä. 


Harmittaa, ja niin harmitti perhettäkin joka odotti malttamattomana että näkisi uuden perheenjäsenen. Isosisko oli leiponut kakun yllätykseksi aamusta mutta nyt saivat syödä sitten keskenään ja tarjota mammalle ja papallekin ennen kuin nämä lähtisivät kotiin. Olivat myös siivonneet ja puunanneet kodin siistiksi että olisi kiva kotiutua. Noh, nyt tilanne oli tämä ja vauva tulisi kolmen tunnin välein syömään, puoli tuntia saisi kerrallaan olla poissa valosta.
Tästä eteenpäin mentiinkin sitten niin että tyttö tuli syömään, kieltäytyi rinnasta joten lypsin sen mitä irti sain ja loppu korviketta. Myös yöllä istuin lypsämässä, onneksi sähköpumppu ei ollut kovin kovaääninen huonekaveria ajatellen. Imetys ei siis luonnistunut yhtään.

Sunnuntai 13.3.2011
Uskomatonta että synnytyksestä on jo viikko. Aika on mennyt ihan älyttömän äkkiä, enkä kyllä olisi uskonut että edelleen sairaalassa ollaan.
Aamulla otettu bilirubiininäyte osoitti että valohoito oli ollut tehokas. Arvo oli tippunut huimasti ja neiti oli selvästi virkeämpi. Päästäisiin kotiin!!! Lääkäri sanoi että oli katsonut edellispäivänä paremmaksi määrätä valohoitoon kun arvot noin pomppivat mieluummin kuin että olisimme joutuneet sitten maanantaina tai tiistaina palaamaan takaisin väsyneen lapsen kanssa.
Hieman kyllä huoletti tytön imemistehottomuus, edelleen syöttöpunnitukset näyttivät 0 grammaa vaikka minusta tyttö imi kyllä rinnalla ollessaan… mutta ilmeisen tehottomasti. Päätin etten ota asiasta stressiä vaan yritän kotona sitten opettaa rinnalle ja nostatella maitomäärää itselläni tissittämällä ja lypsämällä ahkerasti. Olihan tilanne Tirppanankin kanssa aika sama kun kotiuduttiin, tyttö kieltäytyi toisesta rinnasta kokonaan ja toisestakin imi tehottomasti ja syöttöpunnitukset olivat 0 grammaa. Kotiinlähtöpaino vauvalla oli 3720 g.
Mies tuli Isosiskon kanssa hakemaan meitä kotiin puolen päivän jälkeen. Isosisko halusi tulla mukaan että näkisi heti pikkusiskon ja syliinhän tuo vauvan nappasi heti. Oli outoa pukea omat vaatteet pitkästä aikaa päälle ja lähteä sairaalasta ulos. Pää oli ihan tyhjää täynnä.
Kotona oltiin klo 15 tienoilla ja voi sitä mekkalaa kun sisarukset ryntäsivät vauvaa katsomaan. Itse nappasin Tirppanan tiukkaan halaukseen ja tyttö rutisti lujaa takaisin – oli ollut äitiä ikävä. Pöydällä odotti uusi täytekakku ja kahvit oli keitetty. Mukava kotiinpaluu.
Maanantai 14.3.2011
Äitiysneuvolan terveydenhoitaja tuli puolilta päivin kotikäynnille. Minusta on mukava käyttää tämä mahdollisuus hyödyksi ettei tarvitse vauvan kanssa lähteä liikenteeseen heti. Nytkin torkuin vauva kainalossa sängyssä kun oltiin nukahdettu tissittelyyn. Vauva imi tissiä kyllä kun lypsin samalla rinnasta maitoa ja toiselle rinnalle sain houkuteltua kärsivällisyydellä. Punnituksessa paino oli kuitenkin päivässä lisääntynyt 20 g vaikka lisämaitoa ei eilen kotona saanut kuin puolet siitä määrästä mitä sairaalassa vastaavassa ajassa sai. Tyytyväinen tyttö oli kuitenkin koko ajan.
Navan sieni ei ollut täysin kuollut joten terveydenhoitaja laapisti sen uudelleen. Muutoin kaikki oli ihan ok, minullakin kohtu supistunut yllättävän nopeasti. Viimeksihän se kesti jonkun aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti